Tahdoin itselleni kaiken; kunnian, voiman, maineen – kaiken mahdollisen, minkä vain ihminen voi saada. En kyennyt kestämään ensimmäistäkään häviötä. Halusin olla ihailluin, rakastetuin, palkituin ja paras kaikessa. Aivan kaikessa.
Olen ollut aina voimakastahtoinen. Kun synnyin, kummitätini sanoi laitoksella äidilleni: ”Tuota tyttöä ei pidättele mikään eikä kukaan.” Asia piti vahvasti paikkansa!
Halusin lapsesta asti olla kaiken keskipisteenä. Rakastin ihailua ja huomiota, jota sainkin paljon osakseni perheemme ”iltatähtenä”. Sellainen minusta tuli, kun vanhempani yrittivät korjata huonoa avioliittoaan tekemällä vielä yhden lapsen, minut. Lapselle asetettu vaatimus ja rooli ”parisuhteen pelastajana” muokkasivat elämääni. Koin, että minun tulee olla voittaja, onnistua – olla täydellinen. En saisi tuottaa pettymystä. Minun tulisi pyrkiä olemaan äärimmäisen vahva – kaikessa.
Minusta kasvoi täydellisyydentavoittelija. Vieläpä sellainen, joka oli valtavan omavoimainen ja äärimmäisen lujatahtoinen. Nopeasti ajatellen näiden ominaisuuksien voisi ajatella olevan hyviä piirteitä ihmisessä. Minun koko elämäni oli kuitenkin tuhoutua noihin luonteeni ominaisuuksiin kasvaessani kohti aikuisuutta. Minulle ei riittänyt mikään eikä kukaan.
Jo nuorena päädyin alalle, jossa nämä tarpeet saivat paljon tyydytystä osakseen. Artistina menestyin ehkä myös siksi, etten kestänyt päivääkään ilman glooriaa. Sitä oli nautittava hohtava vuorokausiannos joka päivä. Sairastuin itsekeskeisyyteen. Janosin huomiota ja menestystä, keinolla millä hyvänsä. Jyräsin kunnianhimoni alle läheiseni ja rakkaani. Vain minun unelmillani ja toiveillani oli merkitystä. En osannut kunnioittaa enkä arvostaa ketään. Menestyksestä tuli pakkomielle, joka rikkoi ihmissuhteitani. Minulle oli tärkeintä saada olla tähti, hinnasta viis.
Sisäisessä maailmassani kärsin kuitenkin valtavista peloista, riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteista. Ilman menestystä pelkäsin menettäväni itseni. Kauhunsekaisin tuntein kadehdin ihmisiä, jotka päihittivät minut lehtien palstoilla tai oikeassa elämässä. Sydämessäni vihasin itseäni ja yritin korjata arvottomuuttani olemalla kaikessa täydellinen ja ihailtu. Kaiken tämän keskellä pelkäsin koko ajan menettäväni ”voiton kruununi”. Niin onneksi lopulta kävikin.
Etsin julkisuudesta rakkautta, jota en löytänyt itsestäni – enkä tuolloin edes Jumalalta. Annoin julkisuuteen taitamattomia haastatteluja ja ei-toivottuja lausuntoja. Koko siihenastinen urani tahriintui muutamassa viikossa. Käytin kaikki korttini, mutta taloni oli rakennettu hiekalle. Sen oli aika sortua.
Elämäni teki täyskäännöksen kohti pimeyttä. Itsekkyyteni seurauksena ajauduin yhä syvemmälle hyvin sairaaseen maailmaan, ihmissuhteisiin, jotka rikkoivat minut ihmisenä täysin murskaksi. Koko persoonani rikkoutui pala palalta.
Tänä päivänä pystyn näkemään kaiken kokemani siunauksena. Täydellisyyskuvitelmani hävisivät jouduttuani umpikujaan. Onneksi. Jumala salli valtavan määrän kipua ja vaikeuksia, jotta ylpeyteni omasta voimastani saatiin murskattua. Vain siten Jeesuksen armo pääsi sydämeeni. Olin elänyt armottomana itseäni ja muita kohtaan vuosia. Löysin omavoimaisuuden pohjan. Lopulta minut nöyryytti elämä, jossa rakkaudettomuus ja yksinäisyys tekivät minut niin heikoksi ja tyhjäksi, että vain Jumala kykeni minut siitä kuilusta nostamaan.
Joskus tarvitsemme jonkun ihmisen tai elämäntilanteen murskaamaan meidät, jotta jokin meissä särkyy ollaksemme valmiita muutokseen; valmiita etsimään todellista rakkautta, todellista armoa, jota ei ihmisestä voi löytää.
Tänään kiitän haavoistani ja heikkouksistani. Ja siitä, että olen ihminen. Tarvitsen Jeesusta elääkseni rakkaudessa ja oppiakseni, mitä on nöyryys ja armo.
Tässä rakkaudessa haluan levätä, ilman pelkoa.