Olen elänyt kuoleman varjossa lähes koko elämäni. Ei sellaista osaa arjen keskellä ajatellakaan – ihmettelee vain, kuinka jaksaminen on joskus niin vaikeaa. Tottuu ahdistuneeseen oloonsa ja fyysisiin vaivoihinsa ymmärtämättä, että mieli peilaa kehossa.
Olin kuusivuotias, kun veljeni kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä. Muistan hänet kuin pienenä nukkena arkussaan. Vanhempani eivät pystyneet käsittelemään vauvan kuolemaa. Surua ei näytetty, ja kuolemasta ja menetyksestä ei myöhemminkään puhuttu. Suru jäi ahdistavana möykkynä sisimpääni vuosikymmeniksi.
Toinen veljeni hukkui pilkkireissulla kevätjäihin muutama vuosi sitten. Vaikka hän olikin jo ikämies, menetyksen kipu oli sama kuin aina ennenkin läheisen kuollessa. Vatsaan sattuu, päässä jyskyttää. Kehon jännitys siirtyy oikeaan jalkaan, ja varvas saattaa mennä tunnottomaksi. On kipua rinnassa, niska on jännittynyt ja verenpaine nousee. Myöhemmin tulee pelkotiloja, saatan tuntea suorastaan kauhua. Vasta viime vuosina minulle on selvinnyt, että kyse on paniikkikohtauksesta, jonka elämän vastoinkäyminen tai stressi saattaa laukaista.
Elämäni pahimpana hetkenä olin kuitenkin aivan turta, kuin tunto olisi mennyt koko kehosta ja mielestä. Oli syystalvi 1983, kun heräsin eräänä lauantaiaamuna kuudelta. Poikani ei ollut tullut vielä kotiin, mutta se ei kummastuttanut minua, sillä hän oli välillä yötä kavereiden luona. Minut ikään kuin johdatettiin takaisin sänkyyn ja käteni laitettiin ristiin. Se tuntui oudolta, sillä en yleensä rukoillut. Päätin kuitenkin rukoilla läheisteni ja myös poikani puolesta. Nukahdin levolliseen uneen.
Heräsin puoli yhdeksän aikaan ja katsoin ulos. Ensilumi oli satanut yön aikana. Pojan pyörä oli pihassa ja jalanjäljet johtivat autotalliin. Menin mieheni kehotuksesta katsomaan, mitä hän tekee siellä. Kun avasin tallin oven, ajattelin, että nyt minä varmasti kuolen. Poikani oli hirttänyt itsensä. Juoksin sisälle huutaen. Mieheni ryntäsi ulos ja minä estin nuorempaa poikaa tulemasta ulos perässä. Kuulin mieheni huutavan tuskaansa. Hän joutui ottamaan pojan alas. Kun ambulanssi tuli äänettömänä ja ilman vilkkuvaloja, kaikki tuntui niin hirvittävän lopulliselta.
Tunsin musertavaa syyllisyyttä. Koin, että olin epäonnistunut vanhempana. Kävin edeltävien viikkojen tapahtumia ja keskusteluja mielessäni läpi yhä uudelleen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tuska menetyksestä ja rakkaan lapsen ikävöiminen tuntui raastavalta. Kehoni musertui sen alla. Koski niin, että kieriskelin lattialla kädet ympärilleni kiedottuna. Ymmärsin, että vain Jumala voi viedä minut tästä eteenpäin.
Tunsin itseni syntiseksi. Eräs ystäväni vei minut mukanaan hengelliseen ryhmään, jossa puolestani rukoiltiin viikko toisensa jälkeen. Aloin itsekin rukoilla yhä enemmän. Se oli sellaista arkista puhelemista Jumalalle. Usein rukous muuttui itkuksi, niin kuin kerran kotona tiskatessa. Valitin ääneen, etten kestä enää kipua. Muut ihmiset olivat pystyneet jatkaneet elämäänsä vastoinkäymisten jälkeen. Miksi minun tuskani vain jatkui?
Yhtäkkiä ymmärsin, että Raamatun sana on totta, että Jeesus on kuollut minunkin syntieni takia. Siksi minulla on mahdollisuus uuteen alkuun. Siinä hetkessä syyllisyys suorastaan repäistiin irti rinnastani ja tuli puhdas olo. Olin niin onnellinen, että heittelin tiskirättiä ilmaan!
Jumala tunsi tämän Marttansa, loputtomasti huolehtivan ja puuhaavan naisen ja armollisesti kohtasi minut arkisen aherrukseni keskellä. Hän antoi sydämeeni rauhan, eikä minun ole tarvinnut enää koskaan kantaa syyllisyyden taakkaa.