Nuorena menin kerran mukaan kotipaikkakuntani Pälkäneen seurakunnan lentopalloiltaan. Pelin jälkeen nuorisopappi kutsui kaikkia mukaan iltanuotiolle. Siellä hän kertoi Raamatun vertauksesta tuhlaajapojasta. Sana sattui. Lopuksi pappi sanoi että, jos joku ei vielä tunne Jeesusta, mutta haluaisi tutustua, nyt olisi siihen mahdollisuus. Tiesin, että minun pitäisi tehdä ratkaisuni ja antaa elämäni Jeesukselle, mutta siirsin päätöstä.

Ei olisi pitänyt; siitä alkoi jyrkkä alamäki. Kokeilin tupakkaa ja myöhemmin myös alkoholia. Aluksi ne antoivat ujolle ja epävarmalle pojalle vapautuneen ja varman olon. Jäin viinakoukkuun jo ensimmäisen humaltumiseni jälkeen. Viinan avulla pääsin helposti ravintolassa huomion keskipis­teeksi. Tunsin itseni rohkeammaksi, varmemmaksi ja fiksummaksi.

Juominen riistäytyi pian hallinnasta. Jo kahden – kolmen vuoden kuluttua tarvitsin jatkuvia krapula­ryyppyjä. Minua alkoi vaivata masennus ja hakeuduin katkaisuhoitoon 24-vuotiaana. Luotin ihmisten viisauteen ja tieteen mahdollisuuksiin auttaa päihdeongelmissa. Olin valmis vaikka aivopestäväksi asiassa. Mutta minusta tuntui, ettei kukaan uskonut raitistumiseeni eikä minua edes yritetty auttaa.

Samana vuonna, 1976, kuuntelin tamperelaisella katkaisuhoitoasemalla A-killasta tulleiden kavereiden kertomuksia. Minua kosketti erityisesti yksi kaveri, joka oli ollut raittiina kaksi viikkoa. Ajattelin, että voisinpa minäkin olla joskus kaksi viikkoa raittiina! Olin mukana jonkin aikaa A-killassa josta seurasi lyhyitä kuivia kausia, mutta myös retkahduksia. Yritin raitistua myös muiden hoitomuotojen kautta. Sitten liityin erääseen vertaistukiryhmään, jossa vuonna 1977 sain raittiuden, joka on kestänyt tähän saakka.

Olin aina kunnioittanut Jumalaa, mutta uskovia olin pitänyt tekopyhinä. Kuuntelin uskoon tulleiden entisen alkoholistien puheita, mutta itse en mielestäni tarvinnut Jumalaa. Vuonna 1981 lähdin kuitenkin muutaman vertaistukiryhmäläisen kanssa Niilo Yli-Vainion kokouksiin. Siellä minulle valkeni, että todellisuudessa minä olin tekopyhä, motiivini toisten arvostelemisessa eivät olleet oikeat.

Kun Yli-Vainio kutsui esiin niitä, jotka tahtoivat pelastua, yksi kavereistani lähti edestäni lavan eteen. Minä menin perässä. Silloin minulle tuli kiusaava ajatus: ”Olet pelkkä perässähiihtäjä. Et tee omaa ratkaisuasi!” Salin etuosassa seistessäni käännyin yleisöön päin, että kaikki näkivät kasvoni. Halusin viestittää, että teen uskonratkaisun omasta valinnastani ja omilla kasvoillani, en toisten perässä.

Se oli ratkaiseva askel, mutta vasta vähitellen opin luottamaan Jumalan armoon. Eräässä tilaisuudessa ylistysmusiikin johtaja kehotti läsnä olevia unohtamaan ihmiset ympärillään ja keskittymään Jeesukseen, joka on antanut elämänsä puolestamme ja rakastaa meitä. Kun suljin silmäni ja aloin ajatella vain Jeesusta, käsitin syvästi, että usko ei perustu tunteisiin vaan Jumalan sanaan. Se on kalliopohja, jonka varaan voin laskea tulevaisuuteni.

Elämä on tuonut tullessaan siunauksia, kuten vaimon ja perheen. Myös monenlaista taistelua on ollut, mutta Jumala on sallinut koettelemusten tulla esiin yksi kerrallaan, niin että olen kestänyt ne. Jokainen vastoinkäyminen on kiinnittänyt minua enemmän Kristukseen. Jo alussa rukoilin: ”Pidä sinä minusta kiinni ja pidä huolta, en pysty siihen itse.” Hän on ollut uskollinen ja siksi minulla ei ole mitään hätää.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai