Kaksitoistavuotiaana aloin juoda alkoholia ja polttaa pilveä. Niistä siirryin vähitellen vahvempiin aineisiin. Se oli alku itsetuhoiselle elämälle. Äiti oli eronnut ja meni naimisiin, kun olin kymmenvuotias. Minulle syntyi sisaruksia. Päätin lähteä ulkomaille, sillä en ollut omasta mielestäni enää mikään lapsi. Aloin kokeilunhalusta käyttää päihteitä. Riippuvuus paheni, kun aloin seurustella aineita käyttävän 21-vuotiaan miehen kanssa.

En läpäissyt oppikoulun viidettä luokkaa, koska poissaoloja kertyi niin paljon. Viihdyin mieluummin keväisillä kukkuloilla viinipullon kanssa. Halusin pitää välivuoden, mutta juutuin Kööpenhaminaan. Siellä menin kihloihin 15-vuotiaan pojan kanssa. Välillä tehtiin töitä muun muassa tehtaan ruokalassa ja tienattiin rahaa.

Neljän vuoden jälkeen tiet erosivat, joten muutin Suomeen. Olin töissä kaupassa ja kemikaalikioskissa, mutta riippuvuus päihteistä pakotti minut palaamaan kolmeksi vuodeksi Ruotsiin. Elämä oli kauheaa, joten rukoilin siihen muutosta. Sain lentolipun Suomeen ja lääkepistosten kautta päihteet väistyivät joksikin aikaa.

Olin tehnyt kokin hommia, joten menin talvikaudeksi kristilliseen opistoon kokkikurssille. Samalla paikkasin kesken jääneitä opintoja. Opistolla tapasin myös tulevan mieheni. Naimisiin menimme 1979. Seuraavat kaksi vuotta vietin ruotsinkielisessä nuorisosihteeriopistossa, josta valmistuin 1981. Pitkän yrittämisen jälkeen syntyi ensimmäinen tytär ja keskenmenon jälkeen toinen – lahjana Jumalalta.

Erosimme lasten ollessa pieniä. Remontti vanhassa talossa ja uuden kodin rakentaminen lasten ollessa pieniä vaikuttivat eroon. Muutin lasten kanssa Kouvolaan ja päätin, etten mene enää koskaan naimisiin. Työskentelin lastenkodissa, SPR:n nuorisotyössä ja ystävätoiminnassa. Tein myös opettajien sijaisuuksia. Tyttärien kasvaessa pelkäsin yksin jäämistä. Alkoholi sai taas vahvan otteen. Lasten muuttaessa kotoa pois kaikki romahti.

Vuosi 2010 toi tullessaan ison muutoksen. Alkoholi ei enää maistunut. Myös lastenlapset tarvitsivat turvallisen isovanhemman. Kesällä aloin käydä kirkossa. Heinäkuussa huomasin olevani uskossa. Rukoilin kotona hiljaa ja kiitin, että saan taas olla se Jumalan pieni karitsa. Tuntui ihanan kevyeltä, kun synnit olivat poissa. Todistin uudesta elämästä myös työpaikalla. Löysin tien seurakuntaan ja Saaramaan gospelfestareille.

Luulin kaiken menevän nyt hyvin, olinhan uskossa. Vuonna 2012 kaaduin koiraa taluttaessa ja jouduin pitämään jalassa tukikehikkoa kolme kuukautta. Siitä seurasi, että rasitin vaatimuksillani pieniä lapsia hoitavia tyttäriäni. Suhteet menivät hetkeksi tauolle. Jalan parantelu kotona nosti myös esiin vanhan itsetuhoisuuden. Uudenvuoden yönä rakettien paukkuessa laitoin yöpöydälle mehupullon ja riittävän lääkeannoksen. Ennen sen ottamista nukahdin. Heräsin, kun sisko soitti. Oli johdatusta, että elämä voitti jälleen.

Kuulin myös toipilasaikana luonnollisilla korvillani eteisestä kumean äänen, joka huusi nimeäni: ”Sirkku!” (Jes. 43:1–2) Jeesuksen oma tervehdys vahvisti uskoani yhtä lailla kuin Raamatun lukeminen ja hengelliset kirjat. Asiat järjestyivät myös taloudellisesti.

Olen saanut eheytyä ja oppinut kärsivällisyyttä. Sairaseläkkeellä saan todistaa lastenlapsilleni, että he ovat Jumalan pieniä karitsoita. Lapset myös itse toivovat: ”Mennään mummulle, siellä on Jumala ja Jeesus.”

Kun todistin seurakunnassa menneestä, vanhempi tytär kiitteli: ”Äiti, mie olen ylpeä sinusta.” Ja nuorempi, rokkimimmi: ”Hyvin vedetty.”

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai