Isättömyys on ollut varmaan elämäni suurin haava, joka on vaikuttanut moniin asioihin elämässäni. Tunsin itseni ulkopuoliseksi jopa omassa perheessäni. Kuvittelin, että kaikki muut pärjäsivät minua paremmin.

Synnyin AU-lapsena. Ensimmäisiä elinvuosiani varjosti isättömyyden lisäksi myös pelko. Jouduin tuon tuosta pimeään komeroon äidin miesystävän komennossa. Kolmevuotiaana sain muuttaa tädin perheen luo Pohjois-Karjalaan. Tädin perheessä ottotyttönä elämä oli turvallista. Kuulin paljon Jumalan Sanaa ja kävin pyhäkoulua.

Rippikoulussa kiinnostuinkin uskosta, mutta tein kuitenkin tietoisen päätöksen, että jatkan entistä elämää ja mm. käyn tansseissa. En nähnyt tädin perheessä uskon iloa, vaan luulin, että uskovaisen elämä on kuivaa ja ilotonta. Sitä en halunnut. Tapasin tulevan puolisoni 17-vuotiaana. Menimme naimisiin ja muutimme Vantaalle. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta sisäisesti olin kuitenkin aivan rikki. Koin itseni ulkopuoliseksi ja ajattelin toisten aina pärjäävän minua paremmin.

Saimme tyttären, joka oli isälleen hyvin rakas. Tunsin itseni tässäkin asiassa ulkopuoliseksi ja kadehdin heitä. Minusta tuli kiukkuinen ihminen. Mikään rahalla hankittava ei tyydyttänyt. Tuntui, että ”onni oli aina nurkan takana”. Etsin jotain, mutta en tiennyt, mitä se oli. Sitten mieheni sairastui aivokalvontulehdukseen ja hädissäni lupasin elämäni Jumalalle, jos mies vain selviäisi. Hän selvisi ja minä unohdin lupaukseni. Alitajuisesti jatkoin sen jonkin etsimistä, jota elämääni kaipasin.

Erään itsenäisyyspäivän aattoiltana mieheni ilmoitti, että hän oli löytänyt onnen muualta. Minä sanoin tähän täysin spontaanisti, että minä ilmoitan sinulle sitten samalla tavalla, kun minä löydän Jeesuksen. Hämmästyin itsekin sanojani, jotka vain tulivat jostain. Avioliitto oli lopussa. Rukoilimme kasvatusäitini kanssa yhdessä ja hän antoi minulle Tapani Sopasen kirjan ”Kyyneleet eivät puhdista”. Kirja oli yksi linkki uskoontulooni. Ymmärsin sen kautta pyyteettömän rakkauden merkityksen.

Tapasin sitten leikkipuistossa uskovan rouvan, jonka tarina vaikutti minuun syvästi. Sen jälkeen tein, kuten tuo rouva oli kertonut tehneensä. Polvistuin lattialle ja sanoin Jeesukselle, että ”jos Sinä olet olemassa, niin tule minun sydämeeni”. Viikon päästä tästä huomasin lehdessä seurakunnan ilmoituksen ja lähdin sinne. Tilaisuuden lopussa kysyttiin rukousaiheita ja minä viittasin. Sanoin, etten lähde pois ennen kuin olen löytänyt Jeesuksen. Puolestani rukoiltiin ja minulle sanottiin: ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room. 10:10) Menin seurakunnasta kotiin ja pyysin sanojani ja tekojani anteeksi mieheltäni. Hän sanoi, että pidä se, minkä olet löytänyt.

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kuin suomut olisi otettu pois silmiltäni. Olin tuolloin 27-vuotias. Kaikki näytti niin puhtaalta ja raikkaalta. Sain valtavan ilon ja minulle tuli vahva halu kertoa kaikille, mitä olin löytänyt. Raamattu tuli hyvin rakkaaksi ja seurakunnasta tuli toinen kotini. Tyttäreni tuli myös uskoon ja yhdessä sitten kävimme seurakunnan tapahtumissa. Olin vihdoin löytänyt sen, mitä olin etsinyt: sisäisen rauhan ja ilon.

Pala palalta Jumala on eheyttänyt minua. Rukouksessa olen saanut lohdutuksen sanoja, joita on nyt sävelletty lauluiksikin. Olen iloinen siitä, että saan nyt olla vertaistukena ja auttaa muita. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä ilman Jumalan apua.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai