Tsunami vei tytärpuoleni nelihenkisen perheen Tapaninpäivänä 2004. Tytär löytyi pian ja hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa. Kesän korvalla löytyi vävy ja siunaus toimitettiin Nurmijärven kirkossa. Yhdeksän-vuotias poika löydettiin syyskuussa ja hänen siunauksensa tapahtui Helsingin Lähetyskirkossa. Nelivuotiaan tyttären löytymisestä oli jo luovuttu, mutta hänkin löytyi vuosi onnettomuuden jälkeen. Hänet oli jo ehditty siunata poissaolevana. Toisen suomalaisperheen ainoana henkiin jäänyt lapsi oli tunnistanut pienen vainajan poliisin valokuvasta uimapuvun perusteella. Uimapuku oli hankittu vasta paikan päällä.

Syksyllä 2004 nelivuotias Aino sanoi, että he lähtevät taivaaseen. Aikuiset sanoivat, ei kun Thaimaaseen. Mutta tyttö pysyi kannassaan ja puhui taivaaseen lähtemisestä. Sitten hän leikki nukeillaan ja selitti, miten nuket ovat kuolleet. Aikuiset oikaisivat, että sinä laitat heitä nukkumaan. Taas tyttö oli vakuuttunut sanomisestaan, että nuket ovat kuolleet. Kuka siis ymmärsi, mistä oli kyse?

Kuolema oli läsnä elämässämme joka päivä. Olin tehnyt mielenkiintoista työtäni fysioterapeuttina ja olin tottunut kuuntelemaan ihmisten murheita. Nyt en jaksanut kuulla yhtään toisten huolia, kun en jaksanut enää omianikaan. Tyhjyys täytti elämäni vuonna 2005. Helmikuussa sain sydänkohtauksen. Ensiavussa lääkäri kyseli elämäni taustoja eikä ihmetellyt yhtään. Minun oli siinä vaiheessa pakko jättää työni lopullisesti. Oma isäni kuoli vielä toukokuussa.

Miten itse selvisin kuoleman varjon laaksossa? Minulla oli ollut aiemmin lapsen usko, joka oli muuttunut aikuisuuden kynnyksellä omakohtaiseksi uskoksi. Silloin elin seurakunnassa rikasta aikaa ja koin Jumalan puhuvan minulle. Lauloin eri kuoroissa. Läheinen ystäväni lähti lähetystyöhön Afrikkaan. Mutta sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja kaikki muuttui. Jatkoin käymistä kirkossa kyllä aika ajoin, mutta oma uskonelämäni tuntui etäiseltä. Rukoilin ainoastaan silloin, kun olin ahdistunut. Herra oli minulle kuin kaupan hyllyltä omiin tarpeisiini napattava tavara. Minulla oli asiaa hänelle, mutta en hiljentynyt kuuntelemaan, olisiko hänellä jotain sanottavaa minulle.

Kun menetin läheisiäni, olin töissä kuntoutuslaitoksella, jossa Klaukkalan kirkkoherra piti säännöllisesti iltahartauksia. Kun hän ei päässyt tulemaan, vaimo oli sijaisena. Tsunamin tuoman tuskan keskellä tämä papin vaimo oli ainoa ihminen, jonka pystyin kohtaamaan oikeasti. Hän osasi olla sopivasti hiljaa. Perheen jäsenet olivat kyllä ympärillä, mutta hekin kärsivät. Tarvitsin yhden ulkopuolisen ihmisen ja sen minä sain. Papin vaimon kautta löytyi raamattupiiri ja koin taas Jumalan puhuvan minulle. Se lohdutti. Rukous sai aivan uuden syvyyden. Herra ei anna surua siksi, ettenkö olisi hänelle rakas – päinvastoin. Sain uuden toivon. Ikuinen elämä odottaa. Jumala haluaa viedä perille. Jeesus on kuoleman voittaja. Hän on ylösnousemus ja elämä.

Kaiken jälkeen ihmiset ovat tulleet minulle tärkeiksi ja rakkaiksi. Anteeksiantaminen on avautunut uudella tavalla. En katso taaksepäin katkerana vaan eteenpäin kiitollisena. Apostoli Paavalin sanoin: ”Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” Filippiläiskirje 3:13-14.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai