Olin eksynyt harhapoluille, takertunut New Age:n pauloihin. Luulin kulkevani kirkkautta kohti, mutta olin pimeydessä. En vain nähnyt sitä itse. Valheen verho peitti silmäni.

Olin uskonut minulle puhutun valheen totuutena, sillä puhuja oli minua huomattavasti vanhempi ja arvostin häntä ihmisenä. Lapsuuden koulukiusaamisen jälki näkyi siinä heikkona itsetuntona ja omien ajatusten ja sydämen tuntojen aliarvostamisena. Ajattelin, etten minä voinut mitään tietää enkä ymmärtää.

Olin alkanut uskoa sielunvaellukseen, horoskooppeihin, astrologiaan, erilaisiin energialähteisiin…  jalokiviin. Kannoin kiviä myös taskuissani uskoen saavani niistä tietynlaista voimaa. Olin tutustunut myös monenlaisiin vaihtoehtohoitoihin, mm. reikiin. Tietoa ahmin lisää kursseilta ja alan kirjallisuudesta. Ja rahaa paloi. Elämäni sanoja olivat energia ja enkelit. Kristallipallo-piiri oli latauspaikkani, joka veti minua luokseen magneetin tavoin. Tunsin olevani jotain, sillä samassa piirissä istui julkisuuden henkilöitä. Sisimmässäni oli kuitenkin koko ajan suuri ristiriita. Se oli ollut siitä lähtien, kun olin lakannut uskomasta siihen, minkä sydämessäni tunsin turvalliseksi ja oikeaksi.

Olen muuttanut elämäni aikana useita kertoja. Nykyinen kotini on jo viidestoista. Suurin muuttomatka vei minut aikanaan valtameren yli Yhdysvaltoihin. Se matka muutti elämässäni kaiken, sillä tuolla matkalla sain löytää sen mitä olin vuosia etsinyt. Valhe sai väistyä totuuden tieltä.

Totuus valkeni minulle kotonani Marylandissa vuonna 1998, kun olin puhelimessa kirjoituspöydän ääressä taistelemassa paniikkihäiriöni kanssa. Paniikki oli kiusannut minua nuoruudesta asti, mutta se ei ollut rajoittanut elämääni tutussa ympäristössä. Ulkomaille muuton myötä tuo tuttu elämänpiiri oli kadonnut ja paniikkihäiriöni paheni. En hallinnut sitä enää. Se hallitsi minua. En pystynyt hoitamaan kunnolla arjen asioita, käymään kaupassa ja kuljettamaan lapsia kouluun, ainakaan ilman omaa eväspussia. Eväät olivat tuolla kodin ja koulun välisellä sadan metrin matkalla tarpeen, sillä en uskonut vapinan ja heikon olon johtuvan pelkästä paniikista. Luulin verensokeriarvojeni laskevan liian matalaksi. Pelkäsin paniikissa aina kuolevani.

Paniikkikohtaus oli siis alkanut jälleen yöllä, kuten usein minulla. Aikaeron vuoksi jouduin kestämään paniikkia ilman apua useita tunteja. En enää tarkalleen muista mitä tuskassani tein, mutta rukoilla en tuolloin ainakaan osannut. Yö oli tuskallisen pitkä. Heti, kun kehtasin soittaa Suomeen energia-ystävilleni, tartuin puhelimeen.

Soitin ensin yhdelle ystävälleni, mutta en saanut vastausta, toinenkaan soitto ei tuottanut tulosta. Aloin olla jo epätoivoinen, mutta vielä oli yksi puhelinnumero, jonne saatoin soittaa hädän hetkellä.

Hätäpuheluuni vastasi vanha pappa, Ilpo-setä, vuosien takainen tuttavani, jonka olin kuvitellut kuuluvan samoihin ”valaistuneisiin”, joiden joukkoon itseni laskin. Olin suureksi onnekseni ollut väärässä! Ilpo kuunteli jälleen kerran tuskallisen vuodatukseni ja sanoi sitten: ”Kuule Marjo”. Ei mitään muuta siinä vaiheessa. Ei ollut tarve. Silmieni edestä poistettiin valheen verho. Sain pienessä hetkessä ymmärtää ja nähdä totuuden.

Näin näyn, jossa oli valkeisiin vaatteisiin pukeutunut turbaanipäinen mieshahmo. Hänet oli esitelty minulle Kristuksena, mutta sitä hän ei ollut. Tuossa puhelimessa vietetyssä taivaallisen kirkkaassa hetkessä tajusin, että olin niellyt valheen ja uskonut sen totuutena, palvonut väärää jumalaa. Ymmärsin kadottaneeni lapsuuteni uskon ja eläneeni vuosikaudet erossa Jeesuksesta. Siinä hetkessä tein täyskäännöksen. Palasin takasin kotiin, Taivaallisen Isäni tykö, Jeesuksen kanssa. Sydämeeni tuli rauha, jota ei ollut noina eksyksissä olemisen vuosina. Tunsin, että näin on hyvä.

Tein kertakaikkisen pesäeron siihen, minkä olin ymmärtänyt olevan pimeydestä peräisin. Poltin jokaisen hallussani olleen toisiin oppeihin liittyvän kirjan ja heitin kaikki kivet ja killuttimet roskiin. En tahtonut olla pimeyden henkivaltojen kanssa enää missään tekemisissä.

Uskoon tultuani selvitin myös vanhat sotkuni ja solmut ystävien ja läheisteni kanssa. Vapauduin omantunnon taakoista ja karmeasta kuolemanpelosta. Pystyin myös myöntämään, että minulla oli paniikkihäiriö ja siitä alkoi paraneminen. Lääkehoito oli avuksi alussa.

Raamatusta on tullut elämäni ykköskirja. Lapsena, kun oli koulukiusaamisen vuoksi paha olla, luin äidin ja isän vihkiraamattua koulupöytäni alla muilta salaa, mutta enää en lue sitä salaa. Se on jokapäiväinen ruokani ja voimani lähde. Nappaan rakkaan Raamattuni usein käsilaukkuuni minne sitten lähdenkään. Joskus se on mukana kauppareissuillakin!

Rukous Jeesuksen nimessä on ollut elämäni ohjenuora ja voimani lähde nyt jo seitsemäntoista vuotta. Voimaa on tarvittu lukuisia kertoja.  Haasteena on ollut hylätyksi tuleminen, avioero ja yksin pyöritetty arkirumba neljän lapsen kanssa työkuvioitten ohella, mutta Herran kanssa niistäkin vuosista on selvitty. On myös paljon aihetta kiittää. Rinnalla oleva nykyinen rakas puoliso on yksi suuri kiitosaihe.

Nautin elämästä Vapahtajani kanssa. Se ei toki tarkoita sitä, että elämäni olisi aina helppoa ja kivutonta. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana, niin on minullakin. Kivun keskellä, hädässä ja ahdistuksessa saan kuitenkin turvata Jumalaan ja huutaa Abba, Isä! Ja Isä kuulee. Psalmi 50:15, Jumalan puhelinnumero, on usein käytössä. Se kuuluu näin: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.”

Jumalan rakkaus on todellista.  Voin omalta osaltani vakuuttaa, ettei ole mitään suurempaa!

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai