Synnyin kuulovammaisena. Moni luuli minua pöljäksi ja sanoikin sen jopa ääneen. Onneksi minut oli kasvatettu suhtautumaan elämään positiivisesti. Isäni kuoli, kun olin 7-vuotias. Olin nelilapsisen perheen vanhin. Pyrin kykyjeni mukaan huolehtimaan nuorimmista sisaruksistani. Rukoilin usein Jumalalta apua äidille meidän lasten hoivaamiseen. Vietin aikaa myös mummoni kanssa. Hän oli aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja sitä kautta kirkko, pappila ja erilaiset tilaisuudet tulivat minulle tutuiksi. Aina en lähtenyt kirkkoon mielelläni ja protestoin vastaan. Toisessa mummolassa opin ilta- ja ruokarukoukset sekä kiittämisen jalon taidon. 17-vuotiaana lähdin opiskelemaan ja sain nähdä, millainen maailma voi todella olla. Toisaalta opin elämää enemmän kuin koskaan myöhemmin. Meillä kaikilla oli omat puutteemme. Kuulovammani tuntuikin vähäpätöiseltä kaiken muun rinnalla. Silloin en ajatellut Jumalan tahtoa, vain omaa itsekästä tahtoani. Sain kuitenkin liikunnasta paljon iloa ja sisältöä elämääni.

Jumala puhutteli minua vuonna 1981. Osallistuin ensimmäiselle Lontoon maratonille. Hotellissa tutkiskelin kaverin antamaa Raamattua. Rukoilin tulevaan koitokseen voimaa, mitä myös sain. Olo oli levollinen ja juoksusta tuli yksi elämäni helpoimpia. Juoksin kykyjäni paremmin. Tuon jälkeen luin Raamatun kannesta kanteen. Perustin myös perheen. Oman itseni etsiminen jatkui maallisemmissa merkeissä.

Työskentelin kojeoptikkona Puolustusvoimissa ja kelloseppänä. Sitten unelmani toteutui. Pääsin opiskelemaan Suomen Urheiluopistoon. Pian valmistuttuani jouduin selkä seinää vasten. Sairastuin imusolmukesyöpään. Itse olin varma paranemisestani, mutta läheisteni huoli suretti minua. Lääkäri toimi Jumalan välikappaleena voittaessani syövän. Monet ystäväni rukoilivat puolestani, mikä lohdutti paljon. Jumala käytti ihmisiä paranemisessani. Sairauteni jälkeen tajusin, että moni este elämässäni oli itseni asettama.

Valmistuin vielä 51-vuotiaana Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä. Sitten sairastuin eturauhassyöpään, joka hoidettiin onnistuneesti. Vuoden kuluttua sain varmuuden vuoksi sädehoitoa, minkä seurauksena kuntoni ei enää palautunut entiselleen. Olen kuitenkin tyytyväinen. Jotain on nyt paljon paremminkin. Keväällä 2013 minulle tehtiin kuuloimplanttileikkaus. Nyt kuulen sellaisia ääniä, joita en ole kuullut koskaan aikaisemmin.

Lopulliseen valaistumiseen tarvittiin kärsimys. Voin sanoa, että syöpä oli minulle lottovoitto. Se ei tehnyt minusta parempaa, mutta sen kautta opin ymmärtämään, mikä lopulta on tärkeää. Kaikesta löytyy positiivisempikin puoli. Olen tajunnut, ettei mikään ole mahdotonta. Jumala on antanut minulle monta mahdollisuutta. Eikö lopultakin meille kaikille riitä vain yksi tavoite – päästä perille? Lapsenuskon tilalle olen saanut suuremman uskon. Vaarini opettama iltarukous kantaa vieläkin: ”Herra armias taivahasta, katso tätäkin pientä lasta. Enkeli suojaksein laita, sitten ei mikään haita.”.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai