”Reipas tyttö, jaksa vielä vähän.” Tällä lauseella olin tottunut rohkaisemaan itseäni vielä keski-ikäisenäkin aina siihen päivään saakka, kun en jaksanut enää edes itkeä. Olin seurannut isäni munuaissairauden etenemistä lapsesta saakka ja nähnyt kuinka vuosien varrella vakavat liitännäissairaudet vain lisääntyivät.  Sairaalavierailut, leikkaukset, pelko ja toivo vuorottelivat. Nuorin neljästä lapsestamme oli alle vuoden ikäinen, kun myös minulla todettiin ”isänperintönä” sama tauti. Isäni kuoli lopulta sairauteensa hyvin uupuneena. Ahdistus omien oireiden etenemisen seuraamisesta alkoi.

Olin oppinut jo nuorena kiittämään Jumalaa siunauksista elämässäni. Uskoin, että taivaan Isä haluaa vain hyvää lapsilleen, ja että se on sellaista hyvää, minkä tarkoitus on aina ilahduttaa. Kun muutamia vuosia sitten perheeni elämään alkoi kasautua muitakin vastoinkäymisiä, en nähnyt hyvää Isää enää missään. Olimme hyvin synkän ja ahdistavan murheen pilven alla. Arki muuttui pelkäksi selviytymiseksi ja unettomuus sai ajattelun vääristymään. Oman sairauteni jaksoin vielä kantaa, mutta oli tuskallista nähdä omat lapseni selviytymisen äärirajoilla. Surullisinta oli se, etten enää tuntenut Jumalan läsnäoloa enkä kiitollisuutta. Olin vihainen, mutta en voinut muiden takia sanoa sitä ääneen. Syytin Jumalaa siitä, että hän on ollut epäreilu ja mielivaltainen. Mutta huomasin myös uskoneeni omiin mahdollisuuksiini enemmän kuin Häneen. Uskoni oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Kun synkin pelon pilvi oli lipunut muualle, jäljellä oli vain tyhjä, vanhentunut ihmisen kuori. Yritin olla kiitollinen perheen säilymisestä, mutta surin valtavasti sitä, että elämäni oli oikeasti jo ohitse, eikä Jumalalla ollutkaan minulle mitään henkilökohtaista tarkoitusta. Luulin, että ”parasta ennen”-aika meni osaltani jo. Olin ollut pelkkä äiti ja vaimo. Nyt lasten kasvaessa ja voimien hiipuessa olin menettämässä merkitystäni, näin minä ainakin luulin.

En ollut ymmärtänyt, että Jumala itse oli ollut mukana kaikessa ja halusi näyttää minulle todellisen siunauksensa. Hän oli kulkenut rinnallani koko ajan ja sai minut nyt janoamaan Pyhää Henkeään. Ripustauduin raamatun lupaukseen: ”Rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi”. Käytin vuorotteluvapaani etsiäkseni Jumalaa. Kuljin pitkin metsiä ja itkin ikävääni. Minulla oli tapana aamuvarhain istahtaa aina samalle kivelle metsässä ja parkua siinä kaikki suruni ja suuttumukseni Jumalalle. Maassa oli lunta, ja uutta satoi lisää, joten en huomannut, kuinka paperinenäliinakasa kiven vieressä kasvoi aika suureksi…

Jumala vastasi minun huutooni ja tajusin olevani tekemisissä jonkun paljon itseäni suuremman kanssa. Suuri siunaus olikin kätketty siihen synkkään pilveen, joka hajotti minun itseriittoisuuteni. Luovutin elämäni täyden hallintavallan hänelle, ja sain tilalle vahvan peruskallion; olosuhteista riippumattoman uskon Jeesuksen voimaan. Elämääni on nyt tullut uusi ilo ja rohkeus ja se lupaa joka aamu, ettei kaikki ole vielä tässä. Nenäliinatkin siivosin metsästä kiitosmielellä, kun lumet olivat sulaneet. Jumalalla on minulle tarkoitus!

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai