Lapsena koin, ettei mikään pärjääminen riitä, vaan aina olisi pystyttävä parempaan. Riittämättömyyden tunne seurasi minua tietysti myös aikuisuuteen. Tein ja saavutin paljon, mutta mikään ei tuntunut riittävältä siihen, että olisin hyväksyttävän riittävä ihminen. Tällainen ristiriita ihmisen elämässä synnyttää vihaa ja epävarmuutta.

Lapsuuteni oli ankara. Läsnä olivat myös henkinen ja fyysinen väkivalta. Sain jo hyvin pienenä kuulla, että olin vahinko, eikä äiti koskaan oikein hyväksynyt minua. En kokenut kuuluvani perheeseen. Näin, kuinka isoveljeäni rakastettiin, mutta itse jäin osattomaksi kaikesta siitä hoivasta.

Kotini oli ateistinen. Jollain tasolla ajattelin, että Jumala on olemassa. Opin, että uskovaiset ovat paitsi outoja, myös pitävät itseään parempina kuin muut. Luulin, että ehtoolliselle saivat mennä vain tarpeeksi hyvät ihmiset.

Rippileirillä tulin uskoon. Kuten myöhemminkin elämässäni, oli läsnä olevan papin rooli tärkeä. Kotona en ensin edes uskaltanut kertoa asiasta. Kun uskaltauduin kertomaan uskoontulosta isälle, hän totesi ”ei se mitään, kyllä se ohi menee”. Eli asenne oli, että olin saanut pahan tartunnan. Äidille en uskaltanut kertoa ollenkaan.
Olin joitakin vuosia mukana seurakuntanuorten toiminnassa, mutta kun ihmiset alkoivat hajaantua, jäi se minultakin. Hengellisyys ei kuitenkaan hävinnyt. Rukous on pysynyt aina matkassani. Etsin vastauksia monesta suunnasta. Tutustuin erilaisiin uskontoihin ja ns. New Age -juttuihin.

Oman lapsen syntymän ja kasvun myötä yhteys kirkkoon tuntui taas tärkeältä. Kun muutin kirkon viereen, sinne meno tuntui helpolta. Koska tanssi on ollut minulle rakas harrastus, halusin yhdistää uskon ja tanssin. Kävin rukoustanssiohjaajakoulutuksen ja keskustelin kirkkoherran kanssa ryhmän perustamisesta. Hämmästyksekseni asia lähti heti liikkeelle ja huomasin pian vetäväni ryhmää. Toinen tapa käsitellä uskoa ja Jumalaa sanattomasti on vetämäni Pyhän maalaus -kurssi. Oman seurakunnan yhteisö ja siellä vapaaehtoisena toimiminen antaa merkitystä ja tunteen, että kuulun johonkin.

Lapsena oppimani näkemys ehtoollisesta on nykyään kääntynyt päälaelleen. Säännöllinen ehtoollisella käyminen tuntuu sekä fyysisesti että henkisesti välttämättömältä. Ehtoolliselle voin nyt jättää syntini sekä taakkani ja sitä kautta puhdistua.

Olen ollut elämässäni monta kertaa vihainen Jumalalle. Kun on pitänyt sylissään kuollutta lastaan, ei voi olla tuntematta vihaa ja surua, joka kohdistuu myös Jumalaan. Hänelle minä saan kuitenkin rähistä ja olla vihainen. Ei hän minun sanomisistani hievahda. Jumala hyväksyy ihmisen ilman niitä muotteja, joihin me ihmiset olemme valmiita toisiamme tunkemaan vaikka väkisin. Armo ja anteeksianto kuuluvat jokaiselle.

Elämän kaikki vastoinkäymiset ja kokemukset ovat hioneet minua, ja Jumalan armo ja rakkaus ovat auttaneet kestämään hionnan kivut ja jatkamaan eteenpäin. Koen olevani rakastetumpi ja riittävämpi kuin ennen, mutten vieläkään täysin riittävä. Harjoittelen edelleen itseni hyväksymistä.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai
Ota yhteyttä ja tilaa kirja