Sairastuin rintasyöpään 1990-luvulla, mutta selvisin lähes säikähdyksellä – tai siltä ensin vaikutti. Täytettyäni 50 v ihmettelin, että onpa vanheneminen tosi nopeaa. Jalkojani alkoi särkeä. Vielä edellisenä kesänä oli ollut ihana perata rikkaruohoja, mutta nyt se sattui valtavasti. Olin auttanut vanhempiani ulkotöissä ja fyysisen kunnon piti olla kohdillaan, mutta jo portaiden nouseminen alkoi käydä ylivoimaiseksi. Mikään särkylääke ei tehonnut kipuihin, ei myöskään hieronta. Makuaistikin temppuili: ruoka maistui sahajauholta.

Kun lopulta pääsin tutkimuksiin, diagnoosiksi varmistui rintasyövän etäispesäkkeet selkäytimessä. Solumyrkyt ja sairaus veivät huonoon kuntoon ja minut siirrettiin jo saattohoitokotiin. Melko harva palaa sieltä takaisin, mutta hoidot ja ystävien esirukoukset tehosivat harvinaiseen sairauteen. Tartuin kaksin käsin elämänsyrjään. Aloin kuntoutua, vaikka se oli rankkaa, ja syöpäsolut vähenivät, vaikka solumyrkkyjä ei enää voitu antaa. Tarvitsin tuekseni rollaattoria, myöhemmin pyörätuolia. Tarvitsin monenlaista apua, mutta elin silti mielekästä elämää.

Pari vuotta jatkuivat kohtuullisesti fysioterapiaharjoituksin, sitten jalat pettivät uudelleen. Magneettikuva paljasti, että syöpä oli vaihtanut paikkaa selkäytimessä. Mitään ei ollut tehtävissä, ja minun oli tarkoitus mennä taas saattohoito-kotiin odottamaan kuolemaa. Ennen kuin minut ehdittiin siirtää saattohoitoon, keskussairaalasta ehdotettiin vielä sädehoitoa. Lääkäri hymyili, että on outoa keskustella kanssani, kun minun ei enää pitäisi olla elossa. Olen kävellyt viimeksi kesällä 2008, mutta tärkeämpää on, että elän.

Hengelliset asiat tulivat erityisen läheisiksi, kun kuolema tuijotti silmiin. Kävin rippikoulun Alfa-kurssin muodossa, ja minut kastettiin. Olen löytänyt hengellinen kotini. Hengelliset akut latautuvat siellä tehokkaasti. Ehtoollinen merkitsee minulle erityisen paljon. Aina joku seurakuntalainen auttaa minut ehtoolliselle, joskus papit tulevat luokseni tarjoamaan leivän ja viinin.

Minulla on vahva halu antaa iloa ja rakkautta ihmisten elämään. Ennen olin kateellinen muille. Nyt ymmärrän, että minun tieni on tällainen ja jollain toisella voi olla vielä kamalampaa. Minua ei auta yhtään, jos kadehdin jotakuta tai murehdin asiaa, jolle en voi mitään. Uumoilen, että minulla on vielä annettavaa ja jokin rooli tässä maailmassa. Tieni ei ole vielä päättynyt. Nekin, joilla on henkilökohtainen usko Jeesukseen, luovuttavat joskus ennenaikaisesti. Olemme kuitenkin hyvissä käsissä. Meille ei tapahdu mitään, mistä taivaan Isä ei olisi tietoinen. Ei minun välttämättä tarvitse parantua, kunhan saan voimaa kestää sairauden ja sopeutua olosuhteisiin. Toki parantuminen olisi hienoa. Olen nähnyt kuvan selkäydinkanavastani, joka on täynnä harmaita syöpäsoluja. Toivon, että näen sen joskus puhtaana.

Minulta on kysytty, millaista on elämä, jota sairaus koko ajan varjostaa? En sano, että se varjostaa. Paitsi silloin, kun haluaisin mennä sinne ja tänne. Pyörätuolilla se on hankalaa ja jos lähtisin serkuilleni kylään, minulla pitäisi olla sähkösänky rekassa mukana!

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai