Olin alun perin ollut innostunut riparille lähdöstä, mutta leirin alkaessa motivaatio oli nollassa. Se ei johtunut leiriin liittyvistä asioista, vaan siitä, että isoisäni oli pari päivää aiemmin joutunut sairaalaan.

Oli vietetty naapurissa asuvan serkkuni rippijuhlia ja kun palasin kotiin vähän ennen muita, isoisäkin oli siellä jo sohvalla makaamassa. Häntä oli alkanut helteessä huimata ja hän oli tullut sisälle vilpoisampaan lepäilemään. Hain hänelle lasin vettä, mutta juotuaan sen hän pyysi minua hakemaan isoäidin, koska olo vain huononi. Juhlavieraiden joukosta löytyi onneksi sairaanhoitaja, joka tuli tarkistamaan isoisän vointia ja päätti soittaa ambulanssin. Istuin olohuoneessa katselemassa, kun isoisä laitettiin paareille ja kannettiin autoon.

Leirin oppituntien välissä juoksin omaan huoneeseeni soittamaan isoäidille ja sain kuulla, että isoisällä oli ollut sydänkohtaus, jonka oli ilmeisesti aiheuttanut vuotava mahahaava. Se oli tarkoitus leikata seuraavana päivänä. Puhelun jälkeen olin aluksi todella huolissani, ja kerroin siitä ystävälleni. Päätimme kertoa asiasta papille, että hän voisi rukoilla asian puolesta. Iltalaulun jälkeen huoneessamme pappi rukoilikin ja kun taas aamulla tauolla juoksin majoitustiloihin soittamaan, kuulin ilouutisen: haava, joka piti hoitaa leikkauksessa, oli umpeutunut itsestään eikä tarvinnut enempiä toimenpiteitä. Muistan selkeimpänä mielikuvana, kuinka innoissani kerroin isoäidille papin rukoilleen asian puolesta, ja hän itki ilosta sen kuullessaan.

Meidän perheessämme ei oltu puhuttu uskonasioista. Kesäisin vietin kuitenkin aikaa mummulassa, pienellä maatilalla Tuunajärvellä ja mummu oli opettanut minulle tutun iltarukouksen. Hän aina joko rukoili kanssani tai ainakin tarkisti, olinko muistanut rukoilla, jos menin häntä aikaisemmin nukkumaan. Jumala, josta en tiennyt paljoa, oli minulle siihen aikaan enemminkin kuin mielikuvitusystävä, jolle jutella kun olin yksin huoneessani, ja jolle myös kiukuttelin jos olin hukannut jotain. Muistan jopa uhkailleeni Jumalaa. ”Jos et nyt auta löytämään lelua niin en usko, enkä puhu sinulle enää!” Lapsuuden uskosta puhuttaessa muistan noita hetkiä ja naurahtelen hassulle ajattelulleni. Kuten arvata saattaa, kun vuodet vierivät niin yökyläilyt mummulassa vähenivät ja tuo pieni lapsen usko haihtui.

Rippileirillä tutustuin uudelleen lapsuuden Jumalaan ja aloin ymmärtää, mitä Jeesus on minun puolestani tehnyt. Jeesuksen uhraus tuli yhä henkilökohtaisemmaksi leirin viimeisinä päivinä. Meille oli järjestetty toiminnallista ohjelmaa ja sillä kertaa kuljimme illalla yksitellen leirialueelle viritettyä nauhaa pitkin. Nauhasta ei saanut irrottaa otettaan missään vaiheessa.

Matkan varrella oli noudatettava kymmentä käskyä ja tehtävänä oli koskettaa kylttejä, joissa oli jokin numero. Osa niistä oli helppo tavoittaa, mutta osa oli pitkällä ja vaati aikamoista akrobatiaa. Viimeinen käsky keskellä lentopallokenttää oli mahdoton haaste. Niinpä saimme tuolla rastilla seurauksena epäonnistumisestamme suuren syntisäkin kannettavaksi, meidän silmämme peitettiin ja meidät lukittiin pimeään kellariin istumaan pitkäksi aikaa. Sieltä kuljetettiin teloituspaikalle. Juuri kun naulaa oltiin lyömässä ranteeseen, ovi avautui ja kuului huuto, että joku toinen on jo kuollut rikosteni puolesta. Pääsin patjoilla täytettyyn hiljaiseen huoneeseen, ”Taivaaseen” ja ainakin minä mietin siellä leirillä oppimiani ja kokemiani asioita ja niiden merkitystä koko elämääni liittyen. Jeesus on oikeasti sovittanut minun syntini..

En muista paljoakaan rippileirin lopusta, mutta konfirmaatiossa lausuin uskontunnustuksen ensimmäistä kertaa koko sydämestäni. Seurakuntanuorten toiminnassa olen ollut siitä kesästä lähtien ja saanut oppia tuntemaan Jumalaa lisää. Olen opiskellut peruskoulun jälkeen kivan ammatin ja tänä syksynä lähden opiskelemaan lisää Kauniaisten Raamattuopistolle. Haluan elää Jumalalle ja kertoa ihmisille hänen rakkaudestaan.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai