Oman lapsen hautaaminen on niin raskasta, ettei sitä voi edes kuvailla. Menetys toi kuitenkin taivaan entistä lähemmäksi.

Tapasin puolisoni Juhan vuonna 1977, kun olimme lukio-ikäisinä seurakunnan kesäleirillä Kalajoen Maakallassa. Juha teki minuun vaikutuksen lainaamalla patjaansa ja kyyditsemällä minut leirin päätteeksi moottoripyörällään Ouluun, vaikka asui itse muualla.

Aloimme kirjoitella ja vähitellen suhteemme muuttui seurusteluksi. Kristillinen vakaumus ja samanlaiset elämänarvot yhdistivät meitä. Menimme naimisiin vuonna 1981 ja asetuimme Ouluun. Saimme viisi lasta ja elimme tavallista, kiireistä mutta antoisaa lapsiperheen arkea.

Helmikuu 2015 muutti perheemme elämän pysyvästi. Kuopuksellemme Tuomolle tehtiin päiväkirurginen leikkaus, johon ei pitänyt sisältyä sen kummempia riskejä. Kun halasin häntä osaston ovella, en tiennyt sen olevan viimeinen kerta, kun näin hänet elossa.

Leikkaus meni hyvin ja puhuimme illalla vielä puhelimessakin. Puhelu loppui tuttuun toivotukseen ”Hyvää yötä, Jeesus myötä”. Vain pari tuntia sen jälkeen minulle soitettiin, että Tuomo oli kuollut leikkauksen jälkikomplikaatioihin. Hän oli lyyhistynyt sairaalan käytävälle, eikä herännyt enää elvytyksestä huolimatta. Tuomon elämä päättyi vain 22-vuotiaana.

Juha oli tuohon aikaan Sipoossa. Sain välitettyä hänelle suruviestin Juhan Helsingissä asuvan veljen kautta. Lähdimme lasten kanssa sairaalaan katsomaan Tuomoa ja Juha lähti ajamaan yötä myöten kohti Kempelettä.

Menetyksen hetkellä on luonnollista miettiä, miksi kärsimys sallitaan ja mikä on sen tarkoitus. Miksi-kysymykseni loppuivat kuitenkin nopeasti, kun muistin psalmin 139 sanat: ”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” Jokaiselle on annettu tietty määrä päiviä elettäviksi. Raamatussa sanotaan myös, että Jumalan tiet eivät ole ihmisen teitä. Hänellä on omat suunnitelmansa.

Juha, Tuomon veljet, Juhan isä ja vävymme veistivät Tuomolle veneen muotoisen arkun muistoksi heidän yhteisestä kalastusharrastuksestaan. Vuorasin arkun häälahjaksi saaduilla pitsilakanoilla.

Oman lapsen hautaaminen on äärettömän raskasta. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain olla saattamassa Tuomon sairaalaan ja jutella hänen kanssaan leikkauksen jälkeen.

Purin suruani opettelemalla soittamaan Tuomon alttoviulua ja saksofonia sekä kirjoittamalla tuntojani runoihin.

”Tähdet tuikkivat. On kylmä. Sisälläni tuulee.

Kävelen jäistä polkua pitkin kynttilä kädessä.

Katson taivaalle. Sydän itkee.

Polvistun haudallesi, käärin sinut syleilyyni,

rakas lapseni.”

On vaikea ymmärtää, miksi nuoren ihmisen elämän pitää päättyä niin varhain. Äitinä suree sitä, ettei oma lapsi ehtinyt esimerkiksi perustaa omaa perhettä. Mutta tuskinpa kukaan haluaisi taivaasta pois.

Tuomon kuoleman myötä taivaasta on tullut läheisempi. Siitä on tullut koti. Kaipaan sinne nyt enemmän kuin aiemmin. Täällä maan päällä meillä on vain asuntoja, mutta taivaassa meillä on koti.

Toivon, että osaisin kulkea tässä elämässä sitä tietä, jota minut on tarkoitettu kulkemaan, löytäisin ne tehtävät, jotka minulle on tarkoitettu, ja osaisin käyttää lahjojani niin, että niistä olisi iloa muillekin. Toivon myös, että oppisin elämään paremmin päivän kerrallaan, kiitollisena jokaisesta päivästä, jonka saan elettäväkseni.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 040 701 2929 tai
Ota yhteyttä ja tilaa kirja