Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.

Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.

Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.

Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.

18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.

Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.

Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.

Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.

Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai
Ota yhteyttä ja tilaa kirja