Jouduin keskelle elämäni myrskyä. Kävin läpi uupumuksen ja pelkäsinkin monia asioita. Lopulta elämäni sai täysin uuden suunnan.

Tapasin tulevan mieheni Keski-Suomessa heinäkuussa 1969. Samoihin aikoihin aloitin merkonomin opintoni. Muutimme pian isompaan kaupunkiin, jossa saimme kipinän kuntourheiluun. Harrastuksen myötä aloimme ikävöidä maaseudun hiihtolatuja ja lenkkipolkuja. Lisäksi yhdessä koimme, ettei kaupunkielämä ole meitä varten. Niinpä päätimme muuttaa mieheni kotitaloon Ähtäriin, jossa hänen vanha äitinsä asui.

Löysin työpaikan, mutta se oli määräaikainen ja työmatkanikin oli pitkä. Kuljin sinne kesäisin pyöräillen ja urheilin muutenkin paljon. Ajattelin, että liikunta on hyvä keino purkaa stressiä, mutta se toikin sitä huomaamattani lisää. Yhteinen harrastus yhdisti, mutta myös erotti minua ja miestäni toisistamme jollain tavalla. Näin ainakin itse, herkkänä ihmisenä koin.

Jatkuva fyysinen kuormitus, pitkät juoksulenkit, työmatkat kesäisin pyöräillen ja moni muukin asia johtivat lopulta siihen, että uuvuin täysin ja jouduin keskelle elämäni myrskyä. Tässä aallokossa sain syvät haavat. Niistä kimposi myös syyllisyys.

Myrskyisää pimeyttä kesti kaikkiaan viisi vuotta. Ilon aiheina sen keskellä koin naimisiinmenomme ja yksivuotishääpäivänämme saamani tiedon, että odotan esikoispoikaamme. Iloa toi sekin, että saimme molemmat työpaikat, ja työmatkat saimme kulkea omalla autollamme.

Vuoden 1978 loppupuolella nuori, uskova sukulaismies kuoli tapaturmaisesti. Häneltä jäi raskaana oleva vaimo ja pieni tytär sekä talon perustukset. Tapaus kosketti minua syvältä. Osittain unohduksiin painunut syyllisyyden tunne alkoi myös nousta pintaan. Itkin paljon. Tuntui siltä, etten jaksa enää.

Aloin kaivata hengelliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan se kuitenkin pelotti minua, sillä lapsuudenperheessäni oli ollut henkistä sairautta ja jollain lailla epätervettä uskoa. Yhdistin mielessäni henkisen sairauden ja uskoontulon. Pelkäsin maailmanloppua, kuolemaa, Raamattua ja uskovaisia ihmisiä. Pelkäsin monia asioita.

Helmikuussa 1979 ystäväni soitti ja kertoi tulleensa uskoon. Hän rohkaisi minua lähtemään seurakunnan tilaisuuteen ja antamaan elämäni Jeesukselle. Minua alkoi pelottaa ja jännittää, mutta ajoin kuitenkin kovassa pakkasessa seurakuntaan. Siellä ystäväni ohjasi minut erään seurakunnan työntekijän luokse, joka osoittautuikin ihan tavalliseksi, mukavaksi ihmiseksi. Hän luki minulle Raamattua. Tunnustin hänelle mieltäni painavat asiat ja rukoilimme yhdessä. Kun kuulin synninpäästön sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi iloon rauhaan ja vapauteen asti”, tulin hyvin iloiseksi ja vapaaksi.

Ajoin kotiin muuttuneena ihmisenä. Koin tehneeni valtavan löydön. Erämaisen Niemisjärven rannalla autoa ajaessani tiedostin, että olen nyt uskossa, ja kotiin tullessani kerroin heti tämän ilouutisen miehelleni. Pari vuotta myöhemmin myös hän antoi elämänsä Jeesukselle.

Uskoontulon myötä elämässäni myllertänyt, muun muassa ylikuormitukseen liittyvä myrsky rauhoittui. Tunsin syvää rauhaa. Olin vapaa kaikista kuormista. Myös lapsuudesta saakka elämääni varjostaneet pelot väistyivät. Ymmärsin, että usko tukee henkistä ja fyysistä terveyttä. Kun saa synnit anteeksi ja rauhan sydämeen, ei voi olla suurempaa vapautusta. Silloin ihminen voi paremmin.

On turvallista elää päivä ja hetki kerrallaan Jeesuksen kanssa. Hän pitää omistaan todella hyvän huolen. Välillä on vaikeuksiakin, mutta saan luottaa siihen, että niitä ei anneta pisaraakaan liikaa.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 040 701 2929 tai