Joku voi ajatella, että on ehkä kuullut nimeni aikaisemmin. Se on mahdollista, sillä olen se hauska haitaripoika, joka oli pariinkin otteeseen kakkossijalla Kultainen Harmonikka -kilpailuissa. Kun pilke silmäkulmassa vyörytin säveliä haitarista – ja joskus pianonkin ääressä – kuulijalle ei ehkä tullut ensimmäiseksi mieleen, että soittajan sydämessä ei kuitenkaan ollut aitoa iloa.

Minulla kyllä meni ulkoisesti hyvin: oli soittokeikkaa ja sitä myötä paljon omaa rahaa, koulussa hyvät numerot ja kivat kaverit, paljon ohjelmaa elämässä. Sisimmässäni tunsin silti tyhjyyttä.

Yritin täyttää elämänjanoani, kun harrastin paljon, musiikin lisäksi keilausta ja shakkia, kyläilin kavereilla, roikuin internetissä tai koetin onneani ostarilla pelikoneitten ääressä.  En koskaan päässyt pysähtymättä ohi kaupan peliautomaattien. Joskus palasin vielä pihalle päästyäni takaisin. Tuhlasin pelaamiseen joskus parikin kymppiä päivässä, enkä edes tajunnut kuinka paljon rahaa siihen kului. Kun oli kyse kouluikäisen rahoista, se oli enemmän kuin paljon!  Olisin varmaan roikkunut tietokoneellakin enemmän, mutta onneksi isäni oli tiukka yöllisen koneen käytön suhteen. Kun ei muu auttanut, isä soitti palveluntarjoajalle ja pyysi rajaamaan internetin niin, että se ei ole käytettävissä iltakymmenestä aamuseitsemään.

Koulukaveriltani kerran kyselin, mitä hänen vanhempansa tekevät työkseen. Isä oli kuulemma pastori, ja utelias kun olen, halusin jutella hänen kanssaan. Menin käymään ja hän puhui uskonasioista eri tavalla kuin mitä minä olin ajatellut.

Hän kysyi, missä minun uskoni näkyy. Ihmettelin, täytyykö sen sitten näkyä jotenkin? Juttelimme ja hän selitti, mitä Raamattu sanoo.

Ensimmäistä kertaa mietin, olenko sittenkään uskovainen, vaikka olin pitänyt itseäni sellaisena. Mehän kuuluimme kirkkoon, luimme iltarukoukset ja minä olin käynyt pyhäkoulua kahdeksan vuotta. Olin kyllä joskus ihmetellyt, miksi joku erikseen sanoo itseään uskovaiseksi, että harrastaako hän silloin seurakuntajuttuja enemmän?  Ja mitä ne hihhulitkin oikein ovat?

Sain mukaani kirjan ”Yksi ainoa elämä” ja se oli niin kiinnostava, että mieleeni tuli aina vaan lisää kysymyksiä. Rukoilin huoneessani, että olisi tosi hienoa, jos minäkin voisin uudestisyntyä.

Palasin uudelleen keskustelemaan pastorin kanssa ja mielenkiintoni vain kasvoi. Kerran olin jo lähtöä tekemässä rappukäytävässä asti, kun hän kysyi ovella, tuntuuko minusta siltä, että minua vedetään kahteen suuntaan. Vastasin: ”Kyllä tuntuu!”

Portaikossa juttelumme vaan jatkui ja lopulta hän kysyi, saako hän rukoilla puolestani. Se sopi minulle. Niin me rukoilimme, hän edellä ja minä toistin perässä. Koin, että itse Jumala kysyi minulta siinä portailla  ”Tahdonko?” Ja minä tahdoin! Tulin valtavan iloiseksi ja nyt se oli sitä aitoa, syvää iloa, jota olin kaivannut.

Siitä on nyt kuusi vuotta, kun tein ratkaisun ja lähdin seuraamaan Jeesusta kohti iankaikkista elämää.

Elämäni muuttui. Jeesus sanoo, että hän vapauttaa synnistä, ja minunkin peliriippuvuuteni katosi kokonaan siitä hetkestä alkaen. Huomasin myös, että jatkuvat kirosanat jäivät puheestani pois, samoin valehteleminen.

Elämässäni on tapahtunut paljon upeita asioita ja olisi monenlaista muutakin kerrottavaa. Halusin kuitenkin kertoa juuri peliriippuvuudesta vapautumisesta, koska niin monella nuorella on sama ongelma. Jumala voi auttaa. Hän antaa elämälle tarkoituksen ja sisällön!

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai
Ota yhteyttä ja tilaa kirja