Lapsuuteni oli turvallinen. Minulle opetettiin iltarukous ja kävimme kirkossa jouluna ja pääsiäisenä. Lukioikäisenä menin uskovien opiskelijoiden piiriin, mutta se ei minua innostanut. Valmistuin ammattiin ja pidin työstäni terveydenhoitajana. Perustin perheen ja sain kaksi ihanaa lasta. Kuitenkin elämästäni puuttui jotain, jota etsin. Kerran ahdistuneena tieni kulki läheiseen kirkkoon, mutta siellä törmäsin vaativaan ja tuomitsevaan saarnaan. Oli tuomiosunnuntai. Enkä halunnut olla enää tekemisissä tuomitsevan Jumalan kanssa.

Isäni sairastui vakavasti. Otin virkavapaata ja hoidin isääni hänen viimeiset päivänsä. Yritin rukoilla. En kuitenkaan uskonut Jumalan kuulevan minua, enhän ollut uskovainen. Isäni kuolema oli pysäyttävä kokemus. Etsintäni voimistui.

Ystävän kautta ajauduin meedioiden ja jälleensyntymisen pariin. Olin mukana perustamassa parapsykologista seuraa, jossa olin mukana pari vuotta. Ilmapiiri oli hyvä. En silloin erottanut pahaa hyvästä, sillä kokouksissa luettiin aina Isä meidän -rukous. Rukoilimme myös ihmisten puolesta ja ihmisiä parani erilaisista sairauksista. Kerran kokouksessa kuulin jonkun sanovan: ”En ymmärrä, mitä ihmiset siitä Jeesuksesta hohkaa, meillä on Jumala.” Tämä pysäytti minut ja jäin kokouksista kokonaan pois.

Eräällä kotikäynnillä löysin Sana-lehden, josta huomasin mainoksen Vivamon kristillisestä kurssikeskuksesta. Siihen aikaan kotielämässäni oli suuria ongelmia, jotka johtuivat alkoholista, sairauksista ja murrosikäisten lasten toilailuista. Meillä oli biologisten lasten lisäksi myös sijoituslapsia. Olin äärimmäisen kuormittunut. Jälkeenpäin olenkin ihmetellyt, miten siitä kaikesta selvisin. Kerran riideltyäni pojan kanssa muistin lehden mainoksen. Olin aivan lopussa. Lähdin siltä seisomalta. Matkani kohti tuntematonta alkoi. Perillä Vivamossa menin kirkkoon, myöhässä. Kirkko oli täynnä naurua ja iloa. Ihmettelin tätä kaikkea, mutta ilo tarttui. Ilmapiiri viehätti minua, enkä halunnut lähteä pois. Silloin ymmärsin, että olin sairastunut vahvuuteen. Yritin vain pärjätä, vaikka en jaksanut elämän kovuutta. Mietin, rakastaako Jumala todella minua.

Kotona jouduin palaamaan maan pinnalle. Elämä muuttui vaikeammaksi itseni kanssa. Kohtasin oman raadollisuuteni. Jotain tunsin löytäneeni, mutta jotain puuttui. Kävin Vivamossa vielä useita kertoja. Suoritin evankelistakurssinkin. En kuitenkaan löytänyt paikkaa omasta seurakunnastani, mutta naapuriseurakunnan kirkossa koin lopulta hyväksyntää ja rakkautta. Käynnistin tyttäreni kanssa naisten illat, jotka olivat erittäin suosittuja. Kaikista vaikeuksistani huolimatta puhuin rohkeasti rakastavasta Isästä. Kannoin ylpeänä ristiä kaulassani. Eläkkeelle jäätyäni muutimme lähemmäksi lapsiamme ja löysin oman paikkani seurakunnasta.

Muutokseni on tapahtunut pikkuhiljaa. Armon vastaanottaminen on ollut minulle vaikeaa. Minusta tuntui pitkään kuin minua olisi kiskottu koko ajan omavoimaisuuteen, tekemiseen ja pinnistelyyn. Oli vaikeaa luopua voimakkaasta ja pärjäävästä asenteestani. Mutta Jumala vie todellakin työnsä päätökseen. Hän yksin tietää, miten Hän jokaista ihmistä ohjaa ja johdattaa. Onko elämäni tullut helpommaksi ja ongelmattomaksi? Ei todellakaan. Mutta enää en elä omassa varassani. Minun ei pidä eikä täydy. Vaikeuksien keskellä olen saanut kokea rauhaa, voimaa ja Jumalan hoitavaa rakkautta sekä anteeksiantamusta. Uskallan itsekin luottaa ja rakastaa enemmän. Tarvitsen jumalanpalveluselämää, raamattupiirejä ja säännöllistä Raamatun tutkimista.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai