Kylmä ja kova. Vaativa ja armoton.  Sellaisena koin maailman itseni ja varsinkin pienten lasteni ympärillä. Lapsuudessa koettu usko ja rauha olivat kauan sitten murentuneet, ne olivat vain kaunis muisto ja epärealistinen haave. ”Olemmeko kaikki vain maailman virran vietävissä, eikö Jumalalla tai millään ole enää valtaa ja vaikutusta pahuutta vastaan”, mietin nuorena perheenäitinä. ”Eikö mikään ole enää pyhää?” Ahdistus elämän hallitsemattomuudesta ja pelko tuntemattomasta tulevaisuudesta olivat paljon mielessäni. Mieheni alkoholiongelma lisäsi turvattomuutta. Kaipasin lapsuudenuskoani. Olisin halunnut antaa lasteni kokea samaa turvallisuutta. Sitä tunnetta, että joku vahvempi suojelee meitä.

Minulla oli hyvä lapsuus. Ympärillä oli turvallisia ja viisaita aikuisia. Pyhäkoulu, hengelliset laulut ja iltarukous olivat luonnollisia asioita maailmassani. Opin jo varhain, että Jumala kuulee lapsen rukouksen. Kasvaessani ajattelu muuttui monimutkaisemmaksi ja tuntui, että tarvitsen selvyyden elämän tarkoitukseen.  Aloin etsiä Jumalaa kiihkeästi. Halusin tehdä kaikessa parhaani ja oikein. Olin tunnollinen ja yritin kelvata Jumalalle. En vain voinut ymmärtää, miksi muut kokivat rauhaa, mutta minusta se liukui vain kauemmaksi, vaikka kuinka yritin sitä tavoittaa. Ajattelin, ettei taivas olekaan minua varten.

Perheen perustamisen alkuvuodet kahden tyttäremme kanssa olivat hyvää aikaa. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, etten voi loputtomiin suojella lapsiani tämän maailman pahuudelta, koska en itsekään kokenut olevani turvassa. Olin 34 – vuotias hätääntynyt äiti ja vaimo. En tuntenut Jumalan olevan minua varten. Ympärillä velloi moraalittomuus – mikään ei tuntunut enää olevan ihmisille arvokasta ja pyhää. Silloisessa työpaikassani minulla oli uskova työkaveri, jolta kerran kovassa ahdistuksessa kyselin, voisiko tällainen ihminen joskus vielä pelastua. ”Kyll mää ny luulisin”, vastasi hän.

Olin opiskellut kielten aineenopettajaksi, ja työkaverini pyysi minua tulkiksi suomalais-saksalaisen parin vihkiäisiin. Kun tämä uskova nuoripari kääntyi alttarilta vieraita kohti, näin heissä ihmeellistä levollisuutta. Oli kuin miekka olisi mennyt lävitseni ja ajattelin, että minä teen mitä vain, että saisin samanlaisen rauhan. Tiesin, että sellainen rauha on täysin Jumalan vaikuttamaa. Siinä hetkessä sulin, halusin antaa koko elämäni Jumalalle ja hänen pojalleen Jeesukselle. Yhtäkkinen toivo tulvi ylitseni, kaikki oli selvää, kaikki oli mahdollista. Tiesin, että Jumalan Pojassa on minun pelastukseni.

Olin jo koulussa oppinut ulkoa raamatunkohdat, mutta nyt ne avautuivat tuoreina ja raikkaina. Pyhä Henki johdatti minut seurakuntaan, jossa sain oppia lisää Jeesuksesta. Psalmi 119:130 toteutui kirjaimellisesti: ”Kun sinun sanasi avautuvat, ne antavat yksinkertaiselle ymmärrystä”.  Olen saanut kokea Jumalan johdatusta monin eri tavoin. Vaikka avioliitto ei yrityksestä huolimatta kestänytkään, on Taivaan Isä silti pitänyt meistä huolta. Olen aina saanut oman alani töitä, eikä minun ole koskaan tarvinnut hakea työpaikkaa. Elämäni on ollut hyvin tapahtumarikasta. Olen nyt ollut vähän aikaa eläkkeellä ansiotyöstä ja odotan jo malttamattomana, mihin Jumala minua vielä vie. Tunnen saman uskonvarmuuden, turvallisuuden ja rauhan kuin lapsena. Nyt se on täydentynyt toivolla, jonka vain Jeesuksen tunteminen voi antaa. Hän on ainoa toivo maailmalle.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai