Juhannuksena 1990 nuokuin kahden promillen humalassa henkilöauton takapenkillä kuutostiellä lähellä Tirvan risteystä. Mittari näytti nopeudeksi 180 kilometriä tunnissa, kun auto lähti luisuun pientareelle. Ovi oli lapsilukossa, joten jouduin rikkomaan ikkunalasin terävällä iskulla, avaamaan oven ulkoapäin ja kierähtämään pimeyteen ennen auton sinkoutumista kymmenen metrin korkeuteen puun latvaan. Alas pudotessa se litistyi takapenkkien kohdalta täysin. ”Tästä et olisi elävänä selvinnyt”, onnettomuustutkija virkkoi myöhemmin.

En ollut lapsena Kouvolan Sarkolassa mikään paha poika. Pelasin jalkapalloseura Susissa ja talvella harrastin jääkiekkoa KooKoossa. Olin ujo ja arka. Kun Eskolanmäen jengi lähti tappelemaan kuusaalaisia vastaan, seisoin itse Sipparin parkissa vahvemman kaverin takana.

Olin kahdentoista, kun isä kuoli. Jo vuotta aiemmin olin alkanut hakea rohkeutta alkoholista. Se vei kerralla mennessään. Tuli pahoinpitelyjä ja varkauksia. Poliisin kanssa tein tuttavuutta 16-vuotiaana. Vuonna 1985 poliisi soitti äidin luota ja kertoi, että tavarani oli pakattu pahvilaatikoihin. ”Etsi korttelisi muualta.” Töröstinmäellä joku laski minut salaa nukkumaan rekisteristä poistetun auton takapenkille. Missä olisin käynyt suihkussa – en missään. Hölmöilyjen vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta edes kaupungin vuokra-asuntoon.

Kymmenen vuoden ajanjaksosta vietin kuusi vuotta vankilassa; ensin Keravalla, sitten Mikkelissä ja Konnunsuolla. Yllätyin, kun sain peruskoulutodistukseen viisi ysiä. En ollutkaan aivan tyhmä. Vankilassa vallitsivat omat säännöt. Jos niistä lipesi, tuli köniin tai rassia kylkeen. Voimanosto antoi itseluottamusta. Painoin 72 kiloa, mutta hilasin rautaa ylös kilpanostona 172 kiloa.

Kun juhannuksena 1990 kaverit tulivat hakemaan ajelulle vuokratulla autolla, kuski oli eniten humalassa. Mukaan lähti myös naisystäväni. Kouvolasta matka suuntautui Lappeenrantaan ja sitten keula käännettiin kohden Helsinkiä. Tirvan tien lähellä rytisi. Toinen eloon jäänyt oli pelkääjän paikalla istunut naisystäväni. Selkäni murtui kahdesta kohtaa ja menetin hajuaistini. Olin kolarin jälkeen kymmenen päivää koomassa. Sen aikana näin näyn, jossa enkelit hymyilivät minulle. Pitkän pöydän keskeltä tunnistin Jeesuksen, joka keskusteli kanssani pitkän tovin. Liekö tarkoitus, että muistin siitä vain lopun. ”Kuule, Timo, minä lasken sinut takaisin maan päälle näyttämään, että sinä todella uskot minuun.” Heräsin piipittävän hengityskoneen ääneen teho-osastolla. Olin saanut kallovamman ja menettänyt osittain muistini.

Eräässä vaiheessa harhailin pitkin Kouvolan katuja etsimässä turhaan köyttä, johon olisin itseni ripustanut. Marraskuussa 1990 jouduin Konnunsuon vankilaan sovittamaan aiempia tuomioitani. Pyhä Henki alkoi sairassellissä puhua minulle. Rukoilin, että tulisi tilanne, jossa voisin tehdä uskonratkaisuni. Toinen maaliskuuta sitten keskusradiossa kuulutettiin, että jos haluat tulla uskoon, tule tilaisuuteen. Sain avata sydämeni, johon laskeutui rauha.
Muutos näkyi koko elämässä. Sain jonkun ajan päästä oman asunnon ja pääsin opiskelemaan Raamattua useamman kuukauden kurssille. Tutustuin myös tulevaan vaimooni. Meidät vihittiin 1995. Sain myöhemmin todistaa Jumalan muuttavasta voimasta Suomen, Venäjän ja Viron vankiloissa.

Hienointa uskossa on sydämeen laskeutunut rauha. Pystyn kohtaamaan eteen tulevat ongelmat ilman päihteitä tai pillereitä. Tupakastakin pääsin eroon. Vasta nyt elämäni on täynnä todellista iloa.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai