Aloitin painimisen kahdeksanvuotiaana vuonna 1961. Asiaan lienee vaikuttanut se, että naapurissani asui tunnettu entinen painija ja aivan kotimme lähettyvillä oli painisali. Olin vain 28-kiloinen, kun menin ensimmäisen kerran matolle. Urheilu merkitsi minulle paljon, kaikki muu jäi taka-alalle. Treenasin kuutena päivänä viikossa useita tunteja päivässä. Talvisin lähdin koulun jälkeen hiihtämään, viiden maissa menin painisalille ja illalla jaksoin vielä nostella puntteja.

Voitin poikien SM-kultaa vuosina -67, -68 ja -71 ja hopeaa vuonna -70. Arvokas miesten suomenmestaruus tuli vuonna -69. Samana vuonna painin muun muassa Heinolan Iskun joukkueessa cup-kultaa ja vuotta myöhemmin joukkueemme sai SM-kultaa.

Aina kun voitin, minusta tuntui hyvältä, kuin olisi ollut taivaassa. Tavoitteet täytyi lyödä aina vaan korkeammalle. Silloin kun en onnistunut, olin siipi maassa. Häviöt masensivat, mutta myös loukkaantumiset, joita painimatoilla sattui paljon.

Painijan harjoitteluohjelmaan kuului myös voiman hankinta, joten puntit tulivat tulleet tutuiksi. Vuonna 1974 päätin vaihtaa päälajikseni voimanoston. Vuosina -83 ja -84 olin voimanoston Itä-Suomen aluemestari. Vuonna -84 lohkesi miesten SM-hopea. Parhaimmillaan vedin maasta 327,5 kiloa rautaa, penkiltä nousi 190 kiloa ja jalkakyykystä tasan kolmesataa.

Kamppailu oli kovaa, toinen kilpailija ei merkinnyt mitään. Oma minä oli kaikki kaikessa. Jos seuratoveri menestyi paremmin, mieli katkeroitui. Se oli kova pala ylpeydelle. Pahimpina aikoina oli pinna todella kireällä: tein kolmivuorotyötä Ensolla ja samalla harjoittelin tiiviisti. Lisäksi lääkkeet ja kielletyt aineet hermostuttivat. Treenasin lääkkeitten voimalla, ilman niitä en enää pärjännyt.

Vähitellen väsyin harjoitusrääkkiin. Kaipasi salaa vakaata elämää. Hengelliset asiat olivat minulle tuttuja jo pyhäkoulusta ja rippikoulusta. Kun työkaverit Ensolla kertoivat uskostaan, minäkin päätin yrittää. Ratkaisu oli todella vaikea. Tiesin, että nuorisotalolla on perjantai-iltaisin teetupailta ja olin monta kertaa menossa sinne, mutta en uskaltanut. Syyskuussa -84 menin Heinäsaareen nuorisoaktioon. Istuin siellä muutaman tunnin, ja se tuntui hyvältä. Aistin uskovaisten piirissä heti erilaisen tunnelman.

Helmikuun kolmantena -85 polvistuin helluntaiseurakunnan alttarille ja annoin koko elämäni Jeesukselle. Elämäni ei muuttunet kertaheitolla, mutta sain haluamani: rauhan, jonka olin huomannut uskovissa. Maaliskuussa kilpailin viimeiset kilpailuni. Punttien nosto jäi pikkuhiljaa kokonaan. Tultuani uskoon minusta tuli ehkä liian pehmeä raudan nostamiseen. Tangon alle kun meni, piti tulla ärräpäitä, muuten ei rauta noussut.

Mielestäni urheilu sopii ilman muuta myös uskovalle. Kuitenkin huipputasolla, kilpaurheilussa täytyy oman lajin olla tärkein, siihen täytyy panostaa lähes kaikki energia.

Usko Jumalaan on elämäni pohja ja perusta. Olen löytänyt ystäviä, joka eivät hylkää vaan pitävät huolta. Olen saanut uskosta levon, rauhan ja tasapainoisen elämän.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai