Ei hyödyttänyt kolkuttaa oveen. Istuin kotitaloni rappusilla ja tiesin, että ovi oli lukossa takanani. Ilta kavereiden kanssa oli venynyt pitkäksi, ja olihan siihen kuulunut tuoppienkin kallistelu. Sitä eivät vanhempani katsoneet hyvällä.

En pelännyt vanhempieni hylkäävän minua. Enemmän minua pelotti se, jos Jumala ei hyväksyisi minua.

Olin kasvanut kodissa, jossa vanhemmat olivat aktiivisia uskovia. Äiti piti pääosin kodin ja 7-lapsisen katraan ojennuksessa, kun isä kantoi ahkerasti vastuuta seurakunnassa, luki Raamattua ja kulki hengellisissä tilaisuuksissa. Kävin vanhempieni mukana seurakunnassa, mutta teini-ikään mennessä yhä vähenevissä määrin. En löytänyt siellä vapautta. Päinvastoin, elämäni täytti ahdistus. Kuulemani opetukset saivat minut pelkäämään ankaraa Jumalaa. Jotenkin tiesin, että sen ei kuuluisi olla näin, mutten löytänyt mitään toistakaan tietä. Petyin omiin epäonnistuneisiin yrityksiini saavuttaa Jumalan hyväksyntä, ja päätin, että uskovien piirit saavat jäädä.

Löysin hyvän vaimon, perustimme perheen ja päätimme lähteä rakentamaan elämäämme Ruotsiin. Minulla oli työtä Volvon tehtailla, ja elämä oli kaikin puolin mallillaan. Eihän sen rinnalla ollut pahitteeksi viettää kaveri-iltoja viinalla höystettynä aina silloin tällöin. ”Silloin tällöin” muuttuikin ihan tavaksi. Jatkoin toki työntekoa, mutta ryyppyputkiakin tuli. Alkoholi alkoi viedä sosiaalista seurajuojaa eikä päinvastoin.

Suomeen palatessamme viinan käyttöni vain lisääntyi. En tiedä, olisinko muuten asiaa tajunnut, mutta se pysäytti, kun huomasin perheeni kärsivän ja käyttäytyvän etäisesti juomakausinani. Olin pitänyt itseäni niin mainiona ja moneen pystyvänä kaverina. Alkoholiongelmani paljasti minulle, etten ollutkaan osannut rakentaa hyvää elämää omillani. Onneksi sain apua.

Eräänä krapulaisena päivänä kolkutin AA-kerhon oveen ja aloitin tieni ulos riippuvuudestani. Tienviitoiksi haalin AA-kerhon kirjallisuutta, jota päädyin lukemaan antaumuksella. Kirjoissa ei puhuttu Jumalasta, mutta niissä kerrottiin, että avun voi saada turvautumalla itseä suurempaan voimaan. Lapsuudenperintöni varassa tiesin heti, että Jumala on korkein voima ja kaiken taustavaikuttaja. Vihdoin saatoin myöntää Jumalalle, että en kerta kaikkiaan pärjää elämässä omassa varassani. Vähitellen pääsin irti alkoholista, ja rinnalleni jäi myös perheeni, joka oli kestänyt ryyppyputkeni.

Kun olin palannut puheväleihin Jumalan kanssa, lähdin kolkuttelemaan kristillisten seurakuntien ovia. Löysin luotettavia ihmisiä ja keskustelin paljon heidän kanssaan. Jumala ei tuominnutkaan minua. En musertunutkaan hänen ankaruutensa alle, vaan sain kokea rakkautta ja hyväksyntää. Elämä ei vaihtunut uusiin sfääreihin, vaan palautui normaaliksi. Näinhän sen aina pitikin olla, elämää Jumalan edessä rakkauden, ei pelon, ympäröimänä. Kesti kuitenkin tovin ennen kuin löysin eri seurakuntien joukosta paikan, jossa henkeni, sieluni ja ruumiini lepäsivät. Sitä en enää vaihtaisi. Kodin löydettyäni minun ei tarvitse enää kolkutella muita ovia.

Jumalan hyväksynnän ja armon varassa on vapaus elää. Tieni on ollut kivikkoinen, mutta Jumala on siunannut vaikeudetkin. Hänen kanssaan olen vahvempi kuin milloinkaan omassa voimassani.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 040 701 2929 tai