Seurakunta on kuulunut aina luonnollisena osana elämääni. Mutta vaikka olin aktiivinen seurakunnan toiminnassa, en tuntenut sisälläni rauhaa. Jotain puuttui.

Olen sota-ajan lapsi. Äitini oli ollut urhea rintamalotta ja hänen isänsä eli pappani oli vapaussodan invalidi. Sota olikin lapsuudessani usein puheissa läsnä. Äiti teki ahkerasti työtä kukkakaupassaan, hoiti kahta lehmää ja muutamia kymmeniä kanoja. Isää ei ollut, eikä siitä puhuttu. Pappani hoiti minua rakkaudella. Hän oli turvallinen elämäni suoja. Papan kuoleman jälkeen läheiset kyläläiset muodostivat hyvän tukiverkon.

Pappani rakkaudesta huolimatta isättömyys on ollut kovimpia paikkoja elämässäni. Löysin isäni vasta vajaa 10 vuotta sitten, kun hän oli jo kuollut. Tämän tarkoitusta olen kysellyt paljon. Samoin sen, että yksi lapsistani on vaikeasti kehitysvammainen. Maria oli laitettava 5-vuotiaana hoitoon, koska emme selvinneet arkipäivistä, vaikka äitini myi kukkakauppansa ja muutti perheeseemme asumaan. On vaikea olla laitoslapsen äiti – edelleen, vaikka Maria on jo 45-vuotias. Tunnen vieläkin voimatonta surua.

Vaikeissa vaiheissa olen turvautunut Jumalaan. Seurakunta on ollut luonnollinen osa elämääni lapsesta asti. Kävin pyhäkoulua ja olin seurakuntanuori. Lukioaikoina puhuin koulun aamuhartauksissa ja pidin pyhäkoulua. Myöhemmin toimin seurakunnassa luottamustehtävissä. Minulle oli luontevaa rukoilla – vaikkakin usein niin, että määrittelin itse, miten Jumalan pitäisi auttaa minua. Yritin käydä kauppaa. Mutta vaikka asiat eivät menneet aina niin kuin olisin toivonut, en jäänyt surkuttelemaan kohtaloani. Näin asioissa johdatuksen.

Aktiivisesta seurakunnassa palvelemisesta ja rukoilemisesta huolimatta en juurikaan miettinyt uskoa ja sen merkitystä. Kaipasin kyllä välillä vahvempaa hengellisyyttä. En ymmärtänyt joidenkin uskovien puhetta elämän antamisesta Jeesukselle. Ihmettelin, miten sen voi oikein tehdä. Olinhan yrittänyt sitä tavallaan vuosikaudet.

Muutama vuosi sitten osallistuin naapurin rouvan kanssa seurakunnan järjestämälle, kristinuskon perusasioita käsittelevälle Alfa-kurssille. Puolivälissä kurssia astelin eräänä aamuna seurakuntasaliin. Katsellessani ympärilleni näin ikään kuin hehkuvan valon. Kuulin soittoa ja laulua, joka oli korvissani kuin enkelten musiikkia. Tunsin olevani jonkin kauniin, hellän ilmapiirin ympäröimänä. Mieleni teki kysyä muiltakin, että tuntevatko he saman armahtavan lempeyden. Pian soittaja ja laulaja istahtivat viereeni ja kysyivät, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin ”kyllä”. Kokemus oli valtava: yhteiseen rukoukseen vaipuneena tunsin rakkauden lämmön ja koin anteeksiantamuksen vapautuksen. Silloin tiesin, että nyt armo on totta. Kaikki juhlallinen tapahtui ilman omaa yritystäni, ilman omia ansioitani.

Jatkoin Alfa-kurssia ja ryhdyin käymään sunnuntai-iltaisin hengellisissä tilaisuuksissa. Heti ensimmäisenä iltana puhe alkoi toivotuksella ”rauhaa”, johon seurakunta vastasi ”rauhaa”. Minä itkin penkissäni. Rauha sydämessä, jonka armosta sain, on enemmän kuin olin osannut kaivata.

Taivaan Isä on ollut minulle puuttuva isä. Hänen turvallinen kätensä on ollut saatavilla aina tarvittaessa. Hän on sellainen kuin kauniissa kuvassa oleva Jeesus, joka ottaa lapsia syliinsä, ja jota pienet lampaatkin ovat lähellä. Isä ei hylkää ketään, ei ole vihan vimmainen eikä koskaan lyö lyötyä.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 040 701 2929 tai