”Ensimmäinen amfetamiinikokeilu johti kolariin, jossa sivullinen kuoli. Olin väkivaltainen, ja vankilassakin huumeiden vuoksi. Pahaa oloa purkaakseni ammuin itsenäni. Kun halvaannuin kolarissa, vauhti ja katkeruus vain kovenivat.”

Peruskoulun jälkeen kaikki tuntui vielä menevän hyvin, kunnes kerran poikaporukassa hölmöiltiin. Seurauksena oli linnareissu. Minusta oli tullut kova enkä usein tunnistanut itseäni.

Isäni kuoli, kun olin kaksivuotias. Meitä oli kuusi sisarusta, mutta jouduimme eroon toisistamme, kun meidät sijoitettiin eri puolille. Välillä olin lastenkodissakin. Ensimmäisen luokan aloitin yhdessä isosiskoni kanssa Helsingissä, mutta toisen luokan alkaessa olin jo Tukholmassa. Tukholman aika oli sikäli hyvä, että kävin hengellisissä tilaisuuksissa, ja rukoilin Jeesusta elämääni kymmenvuotiaana.

Murrosiän kynnyksellä kuitenkin muut asiat rupesivat kiinnostamaan. Usko jäi taka-alalle. Eksyin vääriin porukoihin. Kuvioihin tuli rikollisuus ja ensimmäiset huumekokeilut 13-vuotiaana. Ensimmäinen amfetamiinikokeilu johti autokolariin, jossa sivullinen kuoli. Muutin takaisin Kotkaan, missä olin syntynyt ja missä sain veljeni kanssa asua mummon luona.

Isän kuolema oli raskas asia. Se vaikutti paljon. Oliko millään mitään väliä? Vankilassakin kapinoin, en noudattanut sääntöjä ja olin väkivaltainen. Huumeet olivat tehneet minusta väkivaltaisen. Muutaman kerran minut kiikutettiin vankimielisairaalaan lepositeissä. Ammuin itseäni, että sain purkaa pahaa oloani. Huumeet olivat jokapäiväisiä.

Vajaan kahden viikon kuluttua vapautumisesta olin auto-onnettomuudessa, jossa halvaannuin. Silti vauhti vain koveni. Katkeruus elämää ja myös Jumalaa kohtaan valtasi mieleni.

Kolarin jälkeen jatkoin vielä noin neljä vuotta itseni tuhoamista huumeilla. Mikään ei oikein kiinnostanut enää. Olin aivan pohjalla. Fyysinen kuntoni oli huono. Painoin vain 65–67 kiloa, vaikka pituutta oli 187 cm.

Eräänä päivänä olin tapani mukaan päihteiden vaikutuksen alaisena. Istuin auton kyydissä, kun yhtäkkiä tapahtui jotain kummaa. Tunsin todella vahvan Jumalan läsnäolon. Tunnistin sen, olinhan kymmenvuotiaana pikkupoikana kokenut sen. Vaikka 20 vuotta oli välissä, niin tajusin, kuka on läsnä. Tunsin olevani syntinen, että olin rikkonut ihmisiä ja Jumalaa vastaan.

Tajusin, että Jumala tarjoaa minulle mahdollisuutta ja ymmärsin, että tämä kutsu voi olla kohdallani viimeinen huonon elämäni takia. Päätin siinä silmänräpäyksessä, että tartun tilaisuuteen. Olinhan kokeillut kaikkea muutakin ja ne muut asiat olivat vain rikkoneet minua entisestään. Tämän tiesin olevan jotain hyvää.

Soitin tutulle, jonka tiesin olevan uskossa ja kerroin päätöksestäni. Seuraavana aamuna hän tuli meille ja kertoi minulle evankeliumin, laski kätensä päälleni ja julisti, että kaikki syntini ovat anteeksi annetut. Tunsin miten vuosien raskas taakka otettiin kerralla pois. Koin tunnetasolla todella vahvan Jumalan kosketuksen ja itkin. Täytyin Pyhällä Hengellä ja kiitin, että olin vihdoin löytänyt sen mitä tarvitsin: Isän, joka rakastaa.

Tämä tapahtui vuonna 2004. Elämääni tuli vapaus kaikesta vanhasta, vihasta ja huumeista. Löysin seurakuntayhteyden ja halusin heti kertoa toisille Jeesuksesta. Olen saanut rukoilla monien puolesta. Olen mukana seurakunnan toiminnassa monella tavalla. Ovia avautuu työhön. Asun edelleen Kotkassa ja minulla on oma perhe, vaimo ja kaksi pientä tyttöä.

Olen kaikesta niin kiitollinen, että tuntuu, etten osaa kyllin kiittää. Siksi olenkin sanonut: olkoon kiitokseni Jumalalle se, että sanon Hänelle: ”Tässä olen, käytä minua valtakuntasi hyväksi, tee mitä tahdot ja vie minne haluat!”

Kristuksen aikaansaama erittäin voimakas kontrasti elämässäni on niin suuri, ettei sitä kaikkea meinaa itsekään uskoa todeksi. Kiitos uudesta elämästä elämän antajalle Jeesukselle!

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai
Ota yhteyttä ja tilaa kirja