Olin kymmenvuotias kun pikkuveljeni Kari kuoli. Äiti ja isä eivät koskaan selvinneet siitä, minkä ymmärsin vasta jälkeenpäin. Siitä asti muistan kuitenkin tunteneeni, että olen aivan yksin. Elämämme jatkui samanlaisena kuin ennenkin, mutta vanhempani eivät enää olleet entisellään, heillä oli vain kuin kuori, joka oli sama kuin ennen.

Muutimme pian Poriin, joka oli iso paikka verrattuna pikkupaikkaan, jossa olimme asuneet.

Koin valtavaa yksinäisyyttä, olin kuin vieras, muukalainen ja niin olinkin hyvä kohde pedofiilille. Kaipasin vanhempiani avukseni. He olivat kyllä samassa talossa minun kanssani, mutta silti koin että minulla ei ollut enää vanhempia. Minulla ei ollut ketään kenelle puhua.

Aloin vihata Jumalaa, kun hän antoi minulle tapahtua sellaista. Kun näin taulun, jossa oli enkeli ja kaksi pientä lasta ylitti vaarallista siltaa, sitä katsellessani huusin Jumalalle, missä minun suojelusenkelini on?

Olin aikuisenakin edelleen täynnä vihaa ja pelkoa, häpeää ja syyllisyyttä. Yritin kuitenkin tukahduttaa kaiken. Hain apua okkultismista ja New Age -asioista. Huomasin, että minulla oli selvänäkökyky ja se vahvisti tavallaan itsetuntoani.

Sairastin paljon, enkä pystynyt oikein mihinkään työhön, vaikka ammatteja olin kyllä hankkinut useammankin. Kun tapasin tulevan puolisoni, meillä oli kaikki ensin hyvin. Minulla oli ollut haave omasta perheestä, mutta kesti kymmenen vuotta ennen kuin saimme lapsen. Minulla oli keskenmenoja, elämääni tuli vain lisää surua ja kipua.

Odotin jälleen lasta. Raskauden alussa tuli pahoja komplikaatioita, minut oltiin jo viemässä leikkaukseen. Sairaalassa sanottiin, että raskaus pitää keskeyttää, koska henkeni on vaarassa. Onneksi siitä kuitenkin selvittiin ja viimein oli synnytyksen hetki. Tuolla odotukseni täyttymyksen hetkellä lapsen sydänäänet lakkasivat yhtäkkiä kuulumasta, sillä hän oli tukehtumassa napanuoraan ja niin minut kiidätettiin leikkaussaliin. Huusin hädissäni Jumalalle, että älä ota tätä lasta nyt kaiken jälkeen… ja yhtäkkiä sydänäänet kuuluivat taas. Me saimme pitää tämän tytön, maailman ainutlaatuisimman, ihanan pienen päivänsäteemme. Tämä pieni sydämeni ilo on nykyään jo nuori ihana nainen, joka asuu opiskelupaikkakunnallaan.

Synnytyksen onnistuttua kiitin Jumalaa ja sanoin, että tästä tytöstä pidän hyvää huolta, suojelen häntä kaikelta maailman pahalta. Mutta jo muutaman vuoden päästä nousivat kaikki omat haavani pintaan, lapsen saaminen laukaisi lapsuuden muistoni.  Minulle tuli pelkokohtauksia, paniikkia ja masennusta. Eräänä päivänä otin pienen tyttöni ja vain vaatteemme sekä jotain tavaroita, ja muutin pois. Minulle tuli vakava masennus ja psykoosi. Yritin myös itsemurhaa, ja koin siitä suurta syyllisyyttä, kun pieni tyttäreni joutui kärsimään minun takiani.

Muutama vuosi sitten istuin television äärellä ja vaihtelin kanavia, kunnes jäin kuin vahingossa katsomaan lähetystä joltain TV7-kanavalta, josta en ollut tiennyt mitään. Siellä evankelista puhui Israelin kansan erämaavaelluksesta, joka oli kestänyt 40 vuotta. Matka olisi todellisuudessa ollut lyhyt, itse asiassa vain noin parin viikon pituinen, mutta kansa sai sakkokierroksia.

Se sattui minun sydämeeni, koski todella, sillä näin oman elämäni erämaavaelluksen; kapinaa, vihaa, ylpeyttä, sydämen kovuutta. Lapsesta asti olin kyllä uskonut Jumalaan ja muistan vielä, kuinka jo 6-7-vuotiaana talvella usein makasin pulkassa katse kiinnitettynä tähtitaivaalle. Kaipasin sinne, tunsin että sydämeeni oli istutettu kaipuu ja ikävä taivaan kotiin. Oli vain kuin väliverho olisi ollut edessä. Johonkin se tunne oli hiipunut elämäni varrella.

Siinä television ääressä sitten murruin täysin… itkin ja pyysin anteeksiantoa.

Ymmärsin ensi kertaa elämässäni, että olen suuri syntinen. Minä olin rikkonut perheeni. Olin jättänyt tyttäreni hirveän pelon valtaan silloin, kun ainoana lähellä oleva ihmisenä yritin itsemurhaa. Myös käsky; kunnioita isääsi ja äitiäsi, tuli minua kohti, en ollut kunnioittanut vanhempianikaan.

Koin siinä tilanteessa, että Jeesus tuli luokseni ja sanoi minulle syntini on anteeksi annettu. Jeesuksen veri on vuodatettu minun syntieni vuoksi, hän kantoi ne Golgatalla ristinpuulla.

Olin usein kysellyt missä on oikeudenmukaisuus, ja nyt tajusin, että oikeudenmukaisuus olisi kadotus ja helvetti jokaiselle meille, aivan kaikille. Ymmärsin, että minä saan armon siksi, että Jeesus on sovittanut kaiken.

Elämäni alkoi muuttua, aloin lukea Raamattua ja ymmärsin, että kymmenen käskyä ovat maailman parhaat käskyt. Olin saanut ihmeellisen rauhan sisimpääni, rauhan, jonka Jeesus on luvannut antaa, vaikka mitään helppoa elämäni ei ollut edelleenkään. Minulla alkoi pitkä suru- ja toipumisprosessi; lapsuuden haavat ja omat rikkomukset oli kohdattava. Vasta silloin käsittelin vuosien takaista avioeroakin. Koen, että minusta on kaiken tämän keskellä pidetty huolta.  Jumala on johdattanut elämääni uusia rakkaita ihmisiä, on ystäviä, tukijoita ja lämmin seurakuntayhteys. Olen saanut myös paljon rukousvastauksia. Minua lohduttaa se, että Jeesus on Hyvä Paimeneni. Olen syntinen, mutta hänen omanaan vapautettu kaikesta kadotustuomiosta. Olen arvokas, olen ihme, suuri ihme, niin kuin psalminkirjoittaja sanoo – ja jatkaa: kiitän sinua siitä! Minäkin kiitän Jumalaa!

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai