Olin vain muutaman viikon ikäinen vauva, kun tammikuisena pakkasyönä kotimme pihamaalla riehui humalainen ja kiroileva isäni. Ovi oli lukittu. Hurjistunut isäni rikkoi kotimme kaikki ikkunat. Neuvokas äitini teki tulen hellaan ja nosti pesuvesikattilan liedelle. Hän kietoi minut pellavakankaaseen ja laittoi pärekoriin ja nosti korini höyryävän vesikattilan päälle. Siinä makasin lämpimässä, mutta peloissani. Näiden tapahtumien jälkeen välittömästi äitini muutti kanssani isovanhempieni luo turvaan.

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi – jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.” Tämä käsky ja sen selitys puhuttelivat tunnollani nuoruudessani. Minulla oli suuren luokan vastakysymys: Kuinka voin kunnioittaa isääni, joka hylkäsi minut? Kuinka voin rakastaa äitiäni, jonka koin vihaavan minua – isäni tähden?

Sain tavata isäni kevättalvella 1982, työpaikallani Lahden terveyskeskuksessa. Luin reseptistä nimen: Matti Kanth ja näin yllättäen sain kohdata biologisen isäni. Katsoin miestä ja reseptissä lukevaa nimeä, tilanne oli häkellyttävä. Kohtelin häntä samoin kuin muitakin asiakkaita ja sanoin viileästi: ”Resepti on valmis noudettavaksi seuraavana päivänä… Näkemiin!” Katselin mykkänä, kun isäni käveli pois. Äitini antama negatiivinen kuva isästäni oli tehnyt minuun syvän ja traumaattisen vaikutuksen.

Kesällä 1991 puolisoni Olavi sanoi yllättäen: ”Mennäänkö Kantin Mattia katsomaan?” Säikähdin ja vastasin: ”Ei ainakaan tällä reissulla.” Varhain seuraavana aamuna heräsin kehotukseen: ”Ota selvää osoitetiedustelusta, missä isäsi asuu!” Sain vastauksen, että hän elää ja asuu Lahdessa. Ryhdyin valmistelemaan tapaamista. Kohta jo seisoimme ovisummeria painamassa. Isän pörröinen pää kurkisti oven raosta ja kuulin puolisoni kysyvän: ”Haluatkos nähdä likkas?” Ovi avautui ja astuimme pieneen tupakansavusta sinisenä olevaan yksiöön. Tilanne oli todella jännittynyt, isä ja tytär kohtasivat. En tiennyt, mitä olisin sanonut eikä tiennyt isäkään.

Syksyllä 1998, työpaikallani soi puhelin. Entinen työtoverini veteraanivastaanotolta soitti ja kysyi: ”Tiedätkö, mitä isällesi kuuluu?” Vastasin pisto sydämessäni, etten tiennyt. ”Kotiavuilta terveisiä, isäsi voi hyvin, ei juo enää ja odottaa tytärtään käymään”.

Huhtikuussa 1999 isäni vietti 75-vuotispäiviään. Mitä isälle lahjaksi, mietin. Kaivoin laukustani Raamattuni ja pidin pienen puheen. Lopuksi kysyin isältä: ”Uskotko sinä Jeesukseen?” Vastaus oli: ”Olen aina uskonut.” Olin todella yllättynyt vastauksesta, isäni näet viljeli ylen määrin kirosanoja puhekielessään. Olin yksinäisen ja sairaan miehen ainoa syntymäpäivävieras.

Kesä ja syksy vaihtuivat talven odotukseksi. Isän vakava sairaus oli edennyt pitkälle, enää ei ollut tehtävissä mitään. Joulukuussa jätimme isälle jäähyväiset. Tehtäväni tyttärenä ja ainoana omaisena oli hoitaa isä viimeiselle matkalle. Kannoin tuhkauurnan sylissäni veteraanien muistolehtoon.

Uskoiko isä todella Jeesukseen? Kysymys askarrutti mieltä. Tapaammeko kerran kirkkaudessa Jumalan luona? Anteeksiantamattomuus omalla sydämelläni omia vanhempiani kohtaan ei ollut Herralle mieleen. Jumalan koulussa olen saanut oppia, että on asioita, joita ei omassa voimassa pysty antamaan anteeksi. Jeesus opetti meille Isä meidän -rukouksen: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet…”

Sydämeen käyvä sanan vakuutus auttoi löytämään polun kohti vapautta väärästä syyllisyydestä ja häpeästä olemassaolon oikeuteen ihmisenä ja Jumalan lapsena.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai