Lapsuuteni oli lasinen, viinaa ja perheväkivaltaa. Turvattomuus ja huono itsetunto saivat minut etsimään helpotusta päihteistä. Vähitellen mukaan tulivat erilaiset konnuudet ja päädyin vankilaan. Erään kohtaamisen seurauksena elämäni sai täysin uuden suunnan.

Vanhempani erosivat, kun olin 4-vuotias. Siitä ajasta on enimmäkseen vain ikäviä muistikuvia. Äitini solmi uuden liiton 1970-luvun alkupuolella. Sodan jälkeinen sukupolvi huuhteli ankeaa lapsuuttaan viinalla eikä meidänkään perhe ollut poikkeus. Viina virtasi. Perheväkivaltaan ei virkavalta juurikaan puuttunut. Äitini ja isäpuoleni olivat kovia tekemään töitä. Silti oli turvatonta. Muutaman vuoden vanhempi isosisko oli onneksi tukena. Äiti raitistui ala-asteella oloni aikana, ja raittiutta kesti pitkälle yläasteaikaani. Se sentään teki olot siedettäviksi, monelta osin ihan hyväksikin. Perheväkivaltakin loppui.

Kaikesta huolimatta itsetuntoni oli jo sirpaleina ja mahdollisuudet terveeseen elämään tipotiessään. Liima ja alkoholi tulivat kuvioihin jo 13-vuotiaana. Siitä ei ollut pitkä matka hakeutua toisten saman kohtalon omaavien lasten seuraan. Ja niin otin ne surullisen kuuluisat ensimmäiset harha-askeleet. Kaveripiiri oli pitkälti rikkoutuneista perheistä. Kaikenlaiset käytöshäiriöt ja konnuudet seurasivat toinen toistaan ja niiden myötä ehdonalaiset. Vääryyksiä yritettiin toki kitkeäkin, tuloksetta. Elin varsin järjetöntä elämää.

Kun alkoi olla liuta ehdonalaisia alla, lähdin enoni luokse Helsinkiin. Töissä kävin satunnaisesti. Olin tuolloin 16-vuotias. Jälleen löytyi kavereita, joille päihteet olivat arkea. Niiden kanssa oli tuttua ja turvallista säheltää.

Sitten tuli kutsu armeijaan. Lomilla tapasin tulevan vaimoni. Liitosta syntyi vanhin tyttäreni. Liitto ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Armeija tuli kuitenkin käytyä. Eron jälkeen sai Alko täyden vallan. Kadut, katkot ja asuntolat tulivat tutuiksi. Unelmat särkyivät. Lastani näin säännöllisesti, kunnes hän täytti kuusi vuotta. Senkin tapaamissopimuksen sain riitelemällä riidellä. Lopulta, kun tyttäreni äiti löysi rinnalleen uuden miehen, katkesivat hiljalleen tapaamisetkin. Minulla ei ollut enää voimia riitauttaa asiaa. Olipa edes tyttärelläni hyvät olot.

Päihteiden maailma oli kasvanut kiinni kylkeeni. Ihmissuhteet tulivat ja menivät. Kuolemakin korjasi satoaan, välillä ihan vierestä. Lopulta ajauduin vankilaan. Vankila ei muuttanut minua, vaan eräs kohtaaminen siellä. Tapasin vangin, joka opiskeli suntioksi. Tunsin piston sydämessäni. Mieleeni nousivat ukin ja mummin jatkuvat rukoukset. Ajattelin, että minun pitäisi olla suntio. Siitä lähti elämäni hiljalleen muuttumaan.

Lyhyen tuomioni jälkeen pyrin Laajasalon kristilliseen opistoon. En päässyt heti opiskelemaan, sillä rikoksista piti olla kulunut viisi vuotta. Jumala eheytti minua hiljalleen, piti kädestäni kiinni. Lopulta tuli suntion ammattitutkinto taskuun – hyvin arvosanoin. Opiskelujen loppumetreillä palaverissa itkettiin yhdessä rehtorin kanssa. Hän sai avattua padot, mikä eheytti itsetuntoani.

Toki matkallani on sattunut kaikenlaista, mutta hiljalleen, askel askeleelta, olen saanut tuntea Jeesuksen Kristuksen huolenpitoa ja läheisyyttä. Ja jos olen ottanut liian monta askelta kerrallaan, olen huomannut pian, kuinka äkkiä tullaan alas. Elämässäni on vain oikeastaan yksi ohjenuora: Pyydän, että Jumala ei päästä kädestäni koskaan irti, vaan kantaa minua loppuun asti. Helppoa elämää ei ole, ei aina edes hänen kanssaan, mutta Jumalan seurassa nämä muutamat askeleet on mieluisampi kulkea.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai