Kun täytin maagiset 18 vuotta ja sain täysi-ikäisen paperit, menin kuppilaan juomaan kaljaa. Join, kunnes oksensin lattialle. Juominen oli kuin paluuta kohtuun, olotilaan, jossa ei vaadittu mitään. Paikkasin viinalla elämän tarkoituksettomuutta.

Humalatila rentoutti ja poisti estoja. Haitoista ei ollut niin väliä. Joskus nuorena olin kolme viikkoa putkeen päissäni, pimeässä huoneessa, puhelin kiinni.

Viinasta tuli elinikäinen ongelmani. Myyntiedustajana työskennellessäni juominen pysyi vielä jotenkin hanskassa. Pisimmillään olin kahdeksan kuukautta raittiina. Kun vaimoni kuoli, juominen repesi totaalisesti. Menin hautajaisten jälkeen töihin, ja surutyö jäi tekemättä. Kun kova kuoreni alkoi säröillä, tartuin pulloon sen sijaan, että olisin mennyt keskustelemaan.

Usein rukoilin krapuloissani sormet ristissä, vaikken tiennyt, onko Jumalaa olemassa ja kelpaisinko hänelle. Hapuilin jotain suurempaa voimaa kohti, joka poistaisi viinanhimon. Vaikka aamulla päätin, että tänään en juo, olin puoliltapäivin jo päissäni. Se vain lipesi. Minulla oli syyllisyys, muttei mitään voimaa muuttua.

Join viinaa ja luin Raamattua. Katselin salaa uskovaisia, jotka sanoivat, että he olivat vapautuneet ja heillä oli hyvä olla. Halusin samaa, mutten löytänyt tietä. Joskus joku ventovieras tuli sanomaan kapakassa: ”Kuule, sä et kuulu tähän paikkaan.” Toisinaan tunsin, että joku suurempi voima oli vierelläni ja sanoi: ”Lähde kotiin.” Tiesin, että Jumala halusi minut sieltä pois ja kysyin mielessäni: ”Jumala, oletko se sinä? Vai olenko sekoamassa?”

Kerran kapakkaan tuli pariskunta Gospel Riders -moottoripyöräkerhosta. Juteltuamme he sanoivat, etteivät syytä minua vaan siunaavat. Ymmärsin ensi kertaa, että ihminen voi muuttua ja että Jumalalla on minulle asiaa. Kristus tuli luokseni tuon pariskunnan hahmossa, ei syyttäen vaan siunaten.

Lopulta olin fyysisesti ja henkisesti niin piipussa, että harkitsin itsemurhaa. Sopersin Jumalalle: ”Tee minulle mitä lystäät, mutta ota tämä viinanhimo pois!” Tiesin, että Kristus on oikeasti kantanut kaikki tekoni. Syyllisyyden taakka hävisi.

Menin kirkkoon ja itkin takapenkissä kaikkia tekojani. Jumalanpalveluksen jälkeen pappi tuli keskustelemaan ja kerroin hänelle, mitä hirveyksiä olin tehnyt. Pappi siunasi minut ja sanoi: ”Älä välitä, se on historiaa. Jumalalla on sinulle sata kertaa parempia asioita varattuna.” Armon kuuleminen vapautti. Koin, että nyt olen hyvässä jamassa ja voin juoda lasillisen sivistyneesti. Ei se tietenkään niin mennyt, vaan retkahduksiakin tuli.

Rukoukseni oli ennen aa-nelosen pyyntölista: ”Jumala, hoida nämä ja nämä…” Nyt se on kiitosta huolenpidosta. Ehtoollinen ja Jumalan sanan kuuleminen ovat minulle tärkeitä; ne antavat virtaa jakaa jotain itsestä poispäin. Rukoilin, että Jumala käyttäisi minua johonkin. Olen ollut mukana vapaaehtoisena päihdetyössä ja pitämässä laitoshartauksia.

Usko koskettaa myös tunteitani. Saarnassa sana tulee niin lähelle, että rupean itkemään. Olen myös pyytänyt anteeksi pojaltani, joka karsasti viinaa juovaa isää. Nyt meillä on paremmat välit.

Uskoni on kadun jätkän simppeliä ja suoraviivaista uskoa: ”Jumala, sä olet pelastanut mut, thanks!” Siitä on kahvin ja pullan ja parfyymin tuoksu kaukana. Se on arkiuskoa; Jumala auttaa pienissäkin asioissa.

Olen saanut ”kirkkaan” tilalle jotain paljon kirkkaampaa.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 040 701 2929 tai