Kun 12-vuotiaana olin ollut autokolarissa ja vanhempani saapuivat sairaalaan, sairaanhoitajan ensimmäinen kysymys heille oli; jäikö teille vielä muita lapsia? Tilanne oli vakava. Minä olin jäänyt polkupyörällä auton alle. Auton keulalta olin pyörähtänyt tuulilasiin ja lentänyt siitä 30 metrin matkan päin liikennemerkkiä. Ilman asiantuntevaa ja nopeaa ensiapua en olisikaan selvinnyt. Autossa oli kuitenkin kaksi lääkäriä ja toinen heistä lähti avuksi ambulanssin mukaan 50 km päähän Poriin. Ensimmäisen yön leikkauksessa sisäinen verenvuoto oli suurin haaste. Muutamien päivien kuluttua minut leikattiin uudelleen. Seuraavien kahden kuukauden aikana tuli vielä kaksi kriittistä yötä, jolloin vanhemmilleni soitettiin, että tulkaa nyt katsomaan poikaanne, kun vielä voitte hänet nähdä. Hiljalleen tilani alkoi kohentua ja pääsin neljän kuukauden kuluttua kolarista ensimmäistä kertaa kotiin.

Uskova perheeni ja ystävät olivat rukoilleet paljon ja hengissä selviämiseni oli meille rukousvastaus. Sairaalassakin ollessani eräs tapahtuma liittyi rukoukseen. Laborantti tuli huoneeseen verikokeita ottamaan ja pelästyi, kun vuoteeni vierellä oli polvillaan musta mies. Suomessa vieraileva kenialainen pastori oli tullut vierailemaan vanhempieni kanssa luonani ja halusi myös rukoilla puolestani. Tämä selitettiin laborantillekin ja hän otti verikokeen ennen kuin rukous jatkui. Seuraavana päivänä hän tuli huoneeseeni ja sanoi iloisena, että nyt on mustan miehen rukous kuultu, kun veriarvosi ovat huomattavasti paremmat!

Oma uskoni Jumalaan oli kovalla koetuksella, kun 16-vuotiaana sain tietää, että pituuskasvuni oli pysähtynyt onnettomuuden seurauksena ja että olin saanut myös retkahdusvamman niskaani. Lääkärit sanoivat että sille ei voi tehdä mitään tehdä ja joudun kärsimään siitä lopun ikääni. Alkuvuosina se ei ollut kovin paha, vain pientä kipua niskassa. Kipu alkoi kuitenkin pahentua ja sitä alettiin hoitaa ensin melko lievillä kipulääkkeillä. Kun tilanne paheni, tehtiin uusia tutkimuksia, mutta lääkärit eivät löytäneet syytä. Lääkkeitä lisättiin ja ne muuttuivat voimakkaammiksi. Tilanne vain paheni ja 80-luvulla elin tuskassa ja lääkkeiden voimakkuudet ja annokset vain kasvoivat. Vuonna 1991 minulle tehtiin ensimmäinen magneettikuvaus niskan alueelle. Siinäkään ei näkynyt mitään, joten minulle sanottiin ensimmäistä kertaa, että se taitaakin olla psyykkinen ongelma. Magneettikuvia otettiin aika ajoin ja 1998 löytyi syy tuskaan. Tehtiin leikkauspäätös ja saatiin niskanikamien välistä pullistuma pois. Kipuni loppuivat siihen ja elämä näytti palaavan raiteilleen. Tosin olin tullut niin lääkeriippuvaiseksi, että jouduin kärsimään kaksi viikkoa hirvittävistä vierotusoireista. Muiden oireiden lisäksi kärsin painajaisista ja epätodellisista kokemuksista päiväsaikaankin.

Kahden vuoden kuluttua alkoivat kuitenkin jälleen samanlaiset tuskakohtaukset. Neurologi sanoi, että otetaan uusi magneettikuva ja sitten taas leikkaukseen. Samanlainen pullistuma oli nyt toisten niskanimien välissä. Se leikattiin ja tuskat jäivät pois. Selvisin taas vuoden kivuttomana, ennen kuin tuskakohtaukset jälleen alkoivat. Sama oletus pullistumasta, mutta tällä kertaa magneettikuvista vain ei löytynyt mitään vikaa. Tästä alkoi elämässäni erilaisten lääkekokeilujen sarja. Tuskat vain pahenivat, mikään lääke ei auttanut. Seurasi seitsemän tuskan vuotta. Pahimmillaan tein työtäni yrittäjänä niin, että puolen tunnin työrupeaman jälkeen meni melkein toinen puolituntinen lattialla tuskissani kieriskellessä. Suunnittelin jo yrityksen lopettamista.

Vuonna 2008, kun olin ollut muutaman vuoden kipusairaalan potilaana, yksi maan parhaista neurokirurgeista löysi syyn tuskiini. Parantaa sitä ei voinut, mutta tuskiani voitiin lieventää selkäydinpuudutuksella. Kun kipu alkoi palata ensimmäisen onnistuneen toimenpiteen jälkeen, toinen operaatio 2010 ei mennytkään niin kuin olisi pitänyt, vaan oikean käden sormet halvaantuivat välittömästi ja tuskani lisääntyi. Minulle kerrottiin, että näin voi käydä, mutta se menee ohi. Noin vuorokauden kuluttua sormeni alkoivat jälleen toimia. Kipu ei kuitenkaan hellittänyt. Viikon kuluttua sormeni halvaantuivat taas yhtäkkiä.  Sillä kertaa se kesti 14 tuntia ja taas ne aukenivat. Tämä alkoi toistua uudelleen ja tiheämmin. Asiaa tutkittiin, mutta mitään syytä ei löytynyt. Tilanne näytti synkältä, kun ei löytynyt syytä, niin mitään ei voi myöskään tehdä. Toukokuussa 2010 nämä halvauskohtaukset toistuivat jo lähes joka päivä ja kestivät 6-10 tuntia.

Silloin kuulin erään intialaisen pastorin vierailevan Suomessa. Olin lukenut aiemmin, että tällä pastorilla on parantamisen armolahja ja monia ihmeitä on tapahtunut Intiassa hänen kauttaan. Päätimme vaimoni kanssa, että menemme tämän pastorin tilaisuuteen. Sinä sunnuntai-aamuna sormeni halvaantuivat jälleen, joten vaimoni ajoi meidät Raumalta Karmel-kodille Hämeenkyröön. Tilaisuudessa selitimme pastorille minun asiani ja hän alkoi rukoilla. Rukouksen aikana huomasin, että sormeni alkoivat jälleen liikkua. Ensimmäinen epäuskoinen ajatukseni oli, että niinhän tilanne on aina ennenkin lauennut. Mutta nyt minua kosketti parantava Jumala. Tuskat hävisivät niskastani ja sain heti voiman takaisin oikeaan käteeni. Kokemus oli sanoinkuvaamaton. Jälkeenpäin kuitenkin ymmärsin, että vielä suurempi ihme oli se, miten Jumala kantoi minut läpi noista hirveistä tuskan vuosista.

Nyt on viisi vuotta kulunut tuosta tapahtumasta. Sormeni eivät ole enää kertaakaan halvaantuneet sen jälkeen. Voima on säilynyt kädessä, eikä tuska ole palannut niskaan. Sen verran minulle on jäänyt muistoa menneistä ajoista, että kuukauden parin välein minulla on pieni kipu niskassani. Se vain muistuttaa minua siitä, kuinka ennen lähes joka päivä kärsin kymmenkertaisesta kivusta. Elämäni on täysin toisenlaista ilman tuskaa ja kovia lääkkeitä. Minulla on mahdollisuus elää normaalia elämää; tehdä työtä, nauttia perhe-elämästä – ja jopa tehdä remonttia, maalata vaikka kattoa!

Olen sydämestäni kiitollinen Jeesukselle, joka on minut pelastanut ja parantanut.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai