En muista, mikä tai kuka minut herätti joskus kymmenen vuoden iässä. Istuin eteisen lattialla lukemassa Raamattua. Jouluna lauloin muiden mukana ”en kaipaa kultaakaan” ja luultavasti pahoitin äitini mielen, kun en oikein osannut innostua lahjastani, pienestä kultasydämestä. Mietin isoja kysymyksiä.

Kohdalleni osui tuolloin melko uusi idea, kun pääsin leirimuotoiseen rippikouluun. Teiniharjun leirikeskuksessa Punkaharjun kupeessa isoset herättivät meidät laulaen: ”Joka aamu on armo uus…” Nuo päivät tulvivat linnunlaulua, oli mäntyjä ja koivuja harjun rinteellä, järven kimallusta, äidillisen teologian kandin opetusta, keskusteluja oma-isosemme kanssa, puuhastelua… Oli kepeää uskoa. Konfirmaatiossa pienessä puukirkossa oli helppo luvata elämänsä Jeesukselle.

Arjessa usko olikin kompuroivaa. Innokas uskonystäväni oli pian yhtä innokas ja railakas juhlija elämän toisessa laidassa. Vanha vaatimukseni ”en kaipaa kultaakaan” kiusasi taas. Saiko uskova ostaa itselleen kalliin turkin?

Poikaystäväni ei halunnut lähimmäistä rakastettavakseen, hän halusi olla yksin. Seksuaalisuus haastoi uskoani. ”Jos en voi olla kristitty kunnolla, en halua olla kristitty ollenkaan”, ajattelin. Oliko usko minulle matto, jonka alle lakaisin ongelmani? Joka tapauksessa uskoni haalistui ja haihtui.

Monien kovien vuosien jälkeen ajauduin NNKY:n pohjoismaiselle leirille, minkä koin turvallisena. Hämmästyin melkoisesti havaitessani, että osallistujat olivatkin iloisesti ja turvallisesti kristittyjä.

Siellä kuulin opetettavan: ”Me kaipaamme avoimuutta, mutta avoimuus ei ole rajattomuutta. Nosta kädet eteesi kämmenet ylöspäin, sormet harallaan joka suuntaan kuin antennit valmiina vastaanottamaan mitä sattumalta tulee. Ei sellaisissa käsissä mitään pysy. Kätesi jäävät tyhjiksi. Liitä sormet yhteen, tee kämmenistä kippo. Rajaa kätesi. Siinä on turvallinen pesä ajatuksille. Usko saa kasvaa suojassa.”

Menin uimaan. Laiturilta katsoen vesi oli kylmää ja uhkaavaa. Mietin, voiko se todella kannattaa? Jos haluaa uida, pitää hypätä sekaan. Sivusta katsoen usko voi pelottaa, mutta sen sylissä on hyvä olla.

Kirkossa eräs railakas pappi muistutti: ”Vaikka puristaisit sormesi yhteen miten tiukasti tahansa, ei kämmeniin kaadettu vesi siinä kauan pysy. Tarvitaan yhä lisää vettä. Ihminen on kuin seula. Pyhä Henki valuu läpi, ei se kauaa paikallaan pysy. Jos sitä yrittää padota, se ummehtuu. Jumalan Pyhää Henkeä pitää saada koko ajan lisää. Sitä saa hörppiä Raamatusta yksin ja yhdessä toisten kanssa.”

Miten voisi olla kunnollinen kristitty? Eihän minun kuntoni riitä! Mutta siinä se ydin onkin: vain Jeesuksen Kristuksen kunto riittää. Usko on yksinkertaisesti sitä, että otan vastaan Hänen armahduksensa ja muunkin avun siinä ohessa.

Usko ei ole automaatti. Raha ei kilahda eikä sielu taivaaseen vilahda. Ei oma uskon suorituskaan kilahda eikä kolahda kyllin vakuuttavasti. Joudun yhä uudestaan toteamaan itseni tyhjäksi. Minusta ei tullutkaan enkeliä. Sotken, väistän, kietoudun turhiin kahleisiin. Olen pilannut paljon asioita pitkän elämäni aikana. Joudun taas konttaamaan ristin luo. Tällaista perusvoimistelua on uskonelämäni.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai