Olin vasta vain 4-5 -vuotias, kun jo aloin tehdä kotitöitä ja otin ”isännän” roolin perheessä, jossa oli yksinhuoltaja-äitini lisäksi kaksi vanhempaa siskoa. Koin että minun on pakko tehdä se mitä mies tekee talossa, joten jo alle kouluikäisenä tein omakotitalossamme polttopuut, perunan-nostot/istutukset, tiskasin ym.  Kun olin kuuden vanha, muistan, kun eräänä päivänä minulle nousi kuume ja aloin hourailla. Kaikki ihmettelivät, että mikä minuun iski, mutta lopulta lähdimme sairaalaan, jossa minulla todettiin verenmyrkytys ja keuhkokuume.

Ongelmat alkoivat, kun kolmannelle luokalle siirtyessäni jouduin vaihtamaan koulua ja äkkiä olinkin silmätikkuna. Olin erilainen, arka ja pelokas pieni poika ja siitähän ”isommat” pojat riemastuivat ja alkoi henkinen väkivalta, joka muuttui pian myös fyysiseksi. Monet kerrat menin pää veressä kotiin, hakattuna, reppu varastettuna ja milloin mitäkin. Opettajiin oltiin kyllä yhteydessä, mutta kukaan ei tehnyt mitään, kaikki laitettiin vain minun syykseni. Neljännen luokan kävin erityiskoulua, jossa sain hetken hengähtää, mutta pian homevaurion takia palattiin kirkonkylän koululle, joten vanhat kiusaajani saivat tilaisuuden taas höykyttää minua mielin määrin. Viidennen luokan alkaessa minut laitettiin lasten psykiatrian osastolle, jossa olin kuin vankilassa, kalterit ovissa ja ikkunoissa, ulos en päässyt kuin hoitajan kanssa. Muistan, kun olin ollut viikonlopun kotona äidin ja sisarien kanssa ja oli pitkästä aikaa ollut mukavaa perheen kesken, niin eihän minua olisi millään saanut lähtemään takaisin.

Muutimme Savoon kun olin 12-vuotias ja pääsin pois osastolta kuin ihmeen kaupalla, mutta laitosaika oli jo tehnyt tehtävänsä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut koulunkäynti ja se kyllä huomattiin. Olin ongelmaoppilas, jota edelleen kiusattiin. Onneksi pari lapsuudenystävää oli muuttanut samalle paikkakunnalle ennen meitä, joten sain kaiken ”pahan” keskellä kuitenkin tuntea kuuluvani edes johonkin. Kun olin 14-vuotias, kokeilin ensimmäistä kertaa alkoholia. Join kohtuuttoman paljon ja lopulta oksensin verta.  Kaverini saivat soitettua ambulanssin ja soudettua rantaan, kun olimme olleet minun veneelläni liikkeellä. Seuraavana aamuna heräsin sairaalassa ja minulle kerrottiin, että jos ambulanssi olisi myöhästynyt muutamia minuutteja, ei minua olisi ollut enää. Sen kokeilun jälkeen alkoholisoiduin. Olin kai itsetuhoinen, kun jotenkin se tunne, että kuolema oli lähellä, veti minua puoleensa ja sai hakemaan lisää ja lisää alkoholia.

Vuonna 2003 muutin isäni luokse, koska äitini ei jaksanut enää huolehtia minusta. Olin jo monesti ollut poliisin kanssa tekemisissä, ja kavereiden kanssa oli aina jotain pahaa tekeillä.  Minä olin jo yhdeksännellä luokalla alkoholisti. Jostain syystä opettajat eivät välittäneet siitä, että olin humalassa koulussa ja sammuin tunnilla. Sain siis jotenkin peruskoulun läpi. Ammattikouluaikaan tulivat kuvioihin huumeet ja edelleen lisääntynyt alkoholin käyttö, joten jouduin nuorisopsykiatrian osastolle. Siellä arvioitiin, pystynkö asumaan kotona vai pitääkö minulle etsiä sijaiskoti. Päädyin 17-vuotiaana perhekotiin, jossa minulla meni hetken paremmin. Koulu maittoi ihan hyvin ja olin töissäkin sahalla. Kun täytin 18 vuotta, sain tukiasunnon, mutta viikon kuluttua olin jo ryypännyt kaikki vuokra-rahani ja lopulta menetin sen asunnon. Asuin vanhempieni luona ja koetin olla töissä, mutta eihän siitä mitään tullut, koska ryyppäsin koko ajan ja käytin huumeita.

Menin omasta aloitteestani kristilliseen päihdekotiin toipumaan, mutta sain olla siellä vain kaksi kuukautta, koska maksusitoumusta ei annettu pidemmäksi aikaa.  Muutaman kuukauden olin kaikkia lääkkeitä ja huumeita ja alkoholiakin vastaan, kun hengelliset asiat olivat tuolla kodilla ollessa tulleet esille ja kaipuuni Jumalan puoleen oli suuri. Niin paljon kuin halusinkin tarttua uskoon, en kuitenkaan pystynyt ja palasin katkerana ja vihaisena vanhaan. Käytin todella itsetuhoisesti alkoholia ja huumeita, tein jopa saatanan kanssa sopimuksen ”En minä tarvitse Jumalaa, tule sinä ja tee minulle mitä tahdot”. Se oli elämäni suurin virhe. Silloiset ystävät hyväksyivät minut koska olin aina sekaisin ja toin heidän lompakkoonsa rahaa varastamalla. Vedin kamaa enemmän kuin muut ja lopulta tuli tilanne, että niin sanotut ystävät alkoivat puukottaa ja piestä minua, ilman mitään syytä. Silloin halusinkin kuolla, elämällä ei ollut mitään mieltä.

Käännekohta tilanteessani oli vuoden 2008 lopussa, kun olin yhtenä iltana kaverini kanssa juopottelemassa ja sain päähäni murtautua vanhempien lääkekaappiin.  Tiesin heillä olevan lääkkeitä, joilla saan hengen itseltäni. Aamulla heräsin putkassa, taas kerran, ja ihmettelin, eikö vieläkään henki lähtenyt. Kun poliisi tuli avaamaan putkan oven ja sanoi, että ”nyt on asiat sitten todella vakavasti”, mietin ensin, että mitä minä nyt olen tehnyt.  Kävi ilmi, että ystäväni oli kuollut. En ole ikinä selvinnyt mistään tokkurasta tai krapulasta niin nopeasti kuin silloin!

Kun pääsin putkasta ja kuulusteluista, menin psykiatriselle osastolle, jossa puhuttiin ja mietittiin, että mitä oikein teen elämälläni. Minua pidettiin liian terveenä, mutta lopulta sain lähteä kristilliseen päihdekotiin hoitojaksolle. Vaikka siellä hengelliset asiat tulivat minua lähelle, olin epävakaa ja retkahduksia aineisiin tapahtui ja niin jouduin lähtemään. Minulle järjestettiin kuitenkin paikka toiseen vastaavaan paikkaan. Sielläkin käytin vielä aineita välillä, mutta aloin käydä seurakunnan tilaisuuksissa, joka johti siihen, että antauduin Jumalalle keväällä 2009.

Tiesin, että olen nyt saanut mahdollisuuden uuteen elämään. Ei se aina ollut helppoa, välillä lannistuin ja retkahdin uudestaan, mutta koko ajan vain ”selvä kausi” piteni. Olen joutunut tekemään itselleni selväksi, että minulla on alkoholi- ja huumeongelma, joten en voi ottaa edes korkillista olutta taikka yhtä pilleriä. Tie ei ole ollut helppo, mutta en vaihtaisi päivääkään pois, koska olen saanut nähdä ja kokea, kuinka hyvä Jumala on. Hän on antanut minulle elämän ja vapauden. Hän on antanut minun syntini anteeksi ja vapauttanut minut viinasta ja pillereistä. Olen saanut voiman vastustaa kiusauksia ja rohkeutta mennä kipujeni läpi Jumalan kanssa. Ihmeellisesti usko on lähentänyt minua myös vanhempieni kanssa ja ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa isää isäksi ja äidilleni, että rakastan teitä vanhempinani. Jumala on myös antanut minulle perheen, josta en osannut ennen edes unelmoida, ja toimimme vaimoni kanssa yhdessä Jumalan valtakunnan työssä.

Lempikohtani Raamatussa on elämässäni toteutunut psalmi 50:15  ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun tulee kunnioittaman minua.”

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai