Joulukuussa 1985 olin matkalla Kauvatsalta Helsinkiin, töihin menossa. Talviaamun pimeässä vastaani oli tulossa puskutraktori, jonka työvalot paistoivat korkealta ja saivat minut luulemaan, että se työskenteli tien reunassa. Lähdin ohittamaan edelläni ajavaa autoa tajuamatta, että puskutraktori oli tulossa minua vastaan. Muistan ajatelleeni muutamia ajatuksia, kun tajusin, että kone tulee päin. Niistä viimeisin oli: ”Jumalan kädessä minä kuitenkin olen.”

Eräs ratkaiseva muutos elämässäni oli tapahtunut vuonna 1973, kun loukkasin oikean käteni kanttikoneen pyöriviin teriin Kyttälän sahalla. Tapaturma katsottiin niin vakavaksi, että uudelleenkoulutus toiseen ammattiin katsottiin tarpeelliseksi. Pääsin metsäopistoon nelivuotiselle metsäteknikkolinjalle. Uusi koulu toi uutta sisältöä ja haastetta elämään, mutta alkoholi hallitsi ja vaikeuttikin elämääni.

Päätin opintoni ja siirryin työpaikan hakuun. Aikaa kului ja hain kymmeniä työpaikkoja, mutta mistään ei tärpännyt. Toisaalta ajatus työn vastuullisuudesta ahdisti, ja tätä ahdistusta yritin huuhtoa alas alkoholin avulla. Ennen pitkää olin niin turhautunut ja pettynyt, että tahdoin kokeilla, olisiko Jumalalla jotakin ratkaisua elämäni kysymyksiin.  Silloin elettiin helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion aikaa ja hengellinen elämä tuli avoimemmaksi, yleiseksi puheenaiheeksi ja lähes hyväksytyksi elämäntavaksi. Urheilijoita ja julkkiksia tuli uskoon, ja tämä tilanne puhutteli minua. Koin, että niin Jumala valmisteli minua antamaan elämäni hänen johdatukseensa.

Usko Jumalaan on aina ollut minulle jotenkin luonnollista. Kyllä minä uskoin, mitä kansakoulussa ja rippikoulussa opetettiin Jumalasta. Lapsuudenkodissani hengellisyys rajoittui sunnuntaisiin radiojumalanpalveluksiin. Muistan kyllä pohtineeni, että niin moni ihminen uskoo Jumalaan – eiväthän he kai tyhjään usko! Oma uskoni rajoittui salaisiin rukouksiin, avunpyyntöihin Jumalalle.

Kun sitten tulin uskoon ja jätin elämäni hänen käsiinsä, minulle avautui kokonaan uusi elämä, josta en ollut aiemmin tiennyt mitään. Tunsin itseni vapaaksi, pääsin eroon alkoholista ja sain koulutustani vastaavan työn metsäveroluokittajan tehtävissä. Talvet olin toimistotyössä Helsingissä ja kesät maastossa veroluokituskarttoja laatimassa.

Työmatkalla olin myös silloin joulukuussa 1985, kun tapaturmani sattui. Tunsin olevani suuren Jumalan käsissä, kun sairaalassa aloin taas tajuta, kuka olen, missä olen ja mitä on tapahtunut. Olin hengityslaitteessa ja kymmenissä piuhoissa ja kipseissä, ja yhtä mustelmaa koko mies. Autoni raadon nähneet vakuutustarkastajat ihmettelivät, miten tuosta on voinut kukaan selvitä hengissä. Mutta Jumalan avulla minä selvisin, ja ruumiillinen tilani tuntuu päivä päivältä paranevan.

Vietin ensimmäisen kuukauden sairaalassa Turussa, ja myöhemmin minut siirrettiin Poriin. Kolarin jälkeen jäin eläkkeelle. Nykyään toimin seurakunnassa, ja kotitontin ja kalastuksen lisäksi olemme vaimoni kanssa lähteneet Lapin ruskaretkelle syksyisin ja hiihtoretkelle keväisin. Uskon että paras on vielä edessä.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai