Äitini oli neljätoistavuotias elämän murjoma nuori odottaessaan minua. Yhteys äitiin päättyi napanuoran katkaisuun. Isästä ei ollut tietoakaan; oli vain nuoren tytön hyväksikäyttäjiä. Äitini halusi luovuttaa minut pois, että saisin paremman elämän. Minut siirrettiin heti sairaalasta pienten lasten kotiin ja iän myötä isompien osastolle. Sieltä minut vietiin viiden vuoden ikäisenä kasvatiksi maalaistaloon.

Muistan, kuinka talon emännän uskovainen isä siunasi minut. Talossa arvostettiin kotia, uskontoa ja isänmaata. Työtä tehtiin paljon ja kuri oli tiukka. Tunteeni ja mielipiteeni tukahdutettiin. Jos vastustin isäntää tai laiskottelin hänen mielestään, hän löi sillä, mikä sattui osumaan käteen. Toisinaan hän raahasi minua hiuksista pitkin lattiaa. Sairastuin astmaan, mutta pölyävää työtä piti tehdä lääkkeiden avulla entiseen tapaan.

Koin kasvatusperheessäni hylkäämistä, seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Viha sisälläni kasvoi, mutta en voinut puhua kipeistä asioista kenenkään kanssa. Minusta tuli kova, katkera ja vihainen. Pystytin henkisen suojamuurin ympärilleni, mutta sisimmässäni koin turvattomuutta ja häpeää, ja syyllistin itseäni. Minua kiusattin myös koulussa. Kerran koulumatkalla minut työnnettiin niin rajusti päin linja-auton ikkunaa, että ikkuna särkyi ja lensin puoliksi siitä ulos. Kuin ihmeen kaupalla säilyin vammoitta, mutta paksu talvitakki tärveltyi. Toisen ihmepelastumisen koin kävellessäni talviliukkaalla maantiellä. Vastaan tullut auto lähti luisuun ja ohitti minut vain muutaman sentin päästä.

Elämässä oli ajoittain hyviäkin hetkiä. Erityisesti urheiluharrastus piti minua tasapainossa murrosiän myrskyissä. Rippikoulussa päätin alkaa uskoa Jeesukseen, mutta en silloin osannut alkaa elää valintani mukaisesti. Alkoholi, lääkkeet ja itsetuhoiset ajatukset hallitsivat minua, ja kävin joskus nuorisoasemalla keskustelemassa ongelmistani. Opiskuvuosina yritin erään sekoilun jälkeen päättää päiväni lääkkeillä, mutta rajun oksentamisen vuoksi henki säilyi. Toisaalta pelkäsin kuolemaa. Tiesin, että en ollut siihen valmis ja ymmärsin, että se merkitsisi minulle kadotukseen joutumista.

Kaiken humun keskellä etsin totuutta. Pidin kasvatusvanhemmilta saamaani nimikoitua Raamattua mukana baarireissuillakin. Muutaman kerran kävin uskovien kokouksessa. Elämä ahdisti ja koin, etten jaksa enää jatkaa sitä. Minulla ei ollut todellisia ystäviä. Kärsin peloista enkä pystynyt nukkumaan. Joka ilta nukkumaan mennessäni katsoin sängyn alle, ettei kukaan vain vaani minua. Näissä tunnoissa soitin eräänä päivänä uskovaksi tietämälleni opiskelukaverille. Sovimme tapaamisesta hänen mökillään. Hän pyysi paikalle myös erään pastoripariskunnan.

Sinä iltana pyysin Jeesusta pelastamaan koko elämäni. Annoin itseni kokonaan hänen hallintaansa. Tunnustin Jeesukselle, että olen tehnyt paljon asoita väärin ja ollut epäuskoinen. Pyysin anteeksi sitä kaikkea. Ystäväni ja pastoripariskunta vakuuttivat minulle, että olen saanut kaiken anteeksi.

Sinä päivän sain uuden elämän. Aloin rukoilla, lukea Jumalan sanaa ja käydä seurakunnassa. Usko ja luottamus alkoivat vähitellen kasvaa sisälläni ja sain lähteä parantumisen tielle. Ymmärsin ja vähitellen sisäistin sen, että Jumala on minunkin Isäni. Hän on turvallinen, luotettava ja hyvä. Kolmenkymmentä vuotta olen nyt taivaltanut tätä uutta tietä.

Kohtasin aktioreissulla uskovan miehen, jonka kanssa perustimme perheen. Saimme kuusi lasta, ja myöhemmin meitä on siunattu vielä kolmella lapsenlapsella. Lasten elämässä on ollut paljon vaikeuksia ja taloudelliset ongelmat ovat perheellemme tuttuja. Elämän kriisit ovat kasvattaneet minua turvautumaan yhä lujemmin Jeesukseen Kristukseen. Jouduin jättämään selkäsairauden vuoksi hoitotyön, mutta samalla minulle avautui mahdollisuus opiskella evankeliointia, Raamattua ja sielunhoitoterapiaa. Niitä tietoja ja taitoja tarvitsen nykyisessä työssäni.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai