Kasvoin köyhässä, mutta jotenkin toimeentulevassa perheessä Jyväskylässä. Olen viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Isäni teki tuohon aikaan kauppaa hevosilla ja äitini myyskenteli pitsiliinoja. Olimme siis tavallinen romaniperhe, joka hankki elantonsa kaupustelemalla.

Kävin sisarustemme kanssa peruskoulun alaluokkia. Koulunkäyntimme sujui ihan hyvin lukuun ottamatta minun huonoa luku- ja kirjoitustaitoani. Jäin opiskeluissa aina muista oppilaista jälkeen, joten minua ruvettiin pitämään muita heikompana. Niinpä minua alettiin kiusata ja sen johdosta minustakin tuli pienissä määrin koulukiusaaja. Köyhyydestämme huolimatta vanhempamme pitivät meistä hyvää huolta. He opettivat, ettei koulussa saa kiusata ketään. Veljeni ja minä harrastimme urheilua, mm. maastojuoksua ja jalkapalloa. Myös hevoset kuuluivat harrastuksiini jo 5–6‑vuoti­aasta alkaen. Osallistuin urheilu- ja ravikilpailuihin ja saavutin hieman menestystäkin koulujen välisissä Keski-Suomen mestaruuskisoissa. Olen ollut aina jollain tapaa menestyksekäs harrastusten parissa.

Elämämme muuttui vuonna 1978. Kesäinen koulupäivä oli ohitse ja tulimme koulusta kotiin. Äiti oli kotimme keittiössä tekemässä ruokaa. Olin sisareni kanssa tiellä potkimassa jalkapalloa, kun sisareni yhtäkkiä huomaa isämme maassa kaatuneena. Huusimme ja juoksimme tieltä isämme luokse. Äitimme ja muut sisarukset juoksivat sisältä ja ihmettelivät huutoamme, kunnes huomasivat isän makaavan maassa. Ymmärsimme, että isä oli loukkaantunut vakavasti. Muutamien päivien kuluessa rakas isämme nukkui pois tästä ajasta. Olimme orpoja. Muistan, kuinka 11-vuo­tiaana poikana ajattelin, että minulla ei ole enää isää, joka pitäisi meistä huolta. Tunsin sisälläni, että olin menettänyt elämästäni jotain todella kallista ja arvokasta, jota en saa enää takaisin.

En kuitenkaan jäänyt yksin, vaikka isäni oli poissa. Setämme otti meidät kaikki viisi sisarusta luokseen asumaan. Hänellä itsellään oli neljä lasta. Kävin koulua yhdeksänteen luokkaan asti, jolloin olin 16-vuotias. Isän kaipuu sydämessä oli ankara. Kovana jätkänä itkin hiljaa yksinäisyydessäni orvon kyyneleitä.

Sitten minulle kerrottiin, että on joku, joka rakastaa sinua ja haluaa olla muuttamassa elämäni elämisen arvoiseksi. Minulle kerrottiin Jeesuksesta. Tulin uskoon vuonna 1989. Siihen asti elämäni oli täyttynyt kaikkinaisilla korvikkeilla. Olin etsinyt sisimpääni lepoa ja rauhaa – kuitenkaan löytämättä sitä. Minulla ei ollut enää kuin hevoset, joilla yritin löytää sen, mitä sisältäni puuttui: levon ja rauhan. Kun Jeesus tuli Herrakseni, silloin tiesin ja tunsin, että minulla oli etsimäni lepo, rauha ja turvallisuuden tunne. Sain uuden isän, taivaallisen Isän. Hän on kanssani hyvinä ja vaikeinakin aikoina. Siitä lähtien olen elänyt perheeni kanssa arvokasta elämää. Taivaan Isä löysi minut, joka olin eksyksissä. Suhde Jumalaan on tuonut turvallisuuden enkä koe enää niin syvää orpouden tunnetta. Sinunkaan ei tarvitse olla piilossa, levoton, rauhaton eikä isätön. Jeesus haluaa olla vaikuttamassa ratkaisuihisi. Hän voi muuttaa elämäsi.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai