Elimme tavallista nuoren perheen elämää, kunnes mieheni ilmoitti yllättäen, että hän haluaa erota. Jäin yksin reilun vuoden vanhan esikoisemme kanssa ja odotin jo toista lastamme.

Kun olin 15-vuotias, isoveljeni kuoli auto-onnettomuudessa. Koko maailmani järkkyi ja pelko astui elämääni. Pelkäsin jatkuvasti, että menettäisin jonkun toisen minulle rakkaan ihmisen.

Lapsuuden haaveeni oli opettajan ammatti, ja 19-vuotiaana pääsinkin Helsingin yliopistoon. Opiskelijaelämän riennoissa tapasin myös mukavan miehen. Suhteemme eteni kovaa vauhtia avoliittoon ja 1,5 vuoden seurustelun jälkeen odotin ensimmäistä lastamme. Keväällä 2004 syntyi esikoispoikamme, jonka ristiäisissä meidät vihittiin avioliittoon. Elimme tavallista nuoren perheen elämää, mutta menettämisen pelko näytteli siinä isoa osaa. Toiveissamme oli saada heti useampi lapsi, jotta sitten myöhemmin voisin jatkaa kesken jääneitä opintojani. Ennen kuin esikoinen täytti vuoden, muutimme pääkaupunkiseudulta Hämeenlinnaan, kotikaupunkiini. Tuolloin aloin myös odottaa toista lastamme.

Eräänä aamuna lehden selailun lomassa mieheni ilmoitti yllättäen, että hän haluaa erota. Esikoisemme oli 1v 4kk ja toisen lapsen laskettuun aikaan oli 3kk. Samana päivänä mies pakkasi repullisen vaatteita mukaansa ja lähti. Syykin tähän selvisi hyvin pian: toinen nainen. Jäin täysin yksin pienen lapsen ja ison mahani kanssa.

Alkoi ajanjakso, josta en muista lähestulkoon mitään muuta kuin että itkin. Suurin pelkoni, läheisen menettäminen, oli käynyt toteen ja samalla minulta vietiin pohja koko elämältä, unelma ehjästä perheestä, koko tulevaisuus. Olin ilman aviomiestä, pian kahden lapsen yksinhuoltaja, ilman ammattia ja toimeentuloa. Häpesin itseäni, omaa elämääni sekä epäonnistumistani. Tunsin olevani täysin arvoton ihmisenä, äitinä ja naisena. Tuska oli valtava.

Toisen poikamme syntymän jälkeen koko avioeron ja vauva-ajan taakka kaatui niskaani. Vajosin syvään masennukseen. Kävin syvällä itsetuhoisten ajatusten kanssa, mutta kuin Jumalan lähettäminä enkeleinä muutamat ystävät seisoivat rinnallani. Jokainen päivä oli selviytymistä eikä valoa näkynyt tunnelin päässä. Elämä asettui kuitenkin uomiinsa.

Olin jo lapsena uskonut Jumalaan ja Jeesukseen ja nyt tuo sama Jumala alkoi kutsua minua voimakkaasti. Tapasin junassa uskovan kansanedustajaehdokkaan ja vaikka uskonasioista ei pahemmin puhuttu, ymmärsin, että miehellä oli jotain, mitä minulta puuttui ja mitä tarvitsin. Sain käsiini Kalevi Lehtisen kirjoittaman kirjan. Rukoilin kirjan lopussa olleen rukouksen ja otin Jeesuksen sydämeeni.

Pian uskoontuloni jälkeen Jumala antoi rukouksessa minulle luvun Jesaja 54: ”Älä pelkää, sillä sinä et joudu häpeään. Älä ole häpeissäsi, sillä sinä et tule pettymään. Nuoruutesi häpeän sinä unohdat, leskeytesi häväistystä et enää muista, sillä hän, joka sinut teki, on sinun aviomiehesi, Herra Sebaot on hänen nimensä… Sillä niin kuin hylätyn, syvästi murheellisen vaimon on Herra sinut kutsunut – nuoruusajan vaimon, jota on halveksittu – sanoo sinun Jumalasi.” (Raamattu kansalle -käännös) Jumala on todellakin toteuttanut lupauksensa.

Jumala on parantanut hylkäämisestä aiheutuneet haavani ja eheyttänyt naiseuteni. Nyt tunnen itseni kauniiksi ja arvokkaaksi Jumalan silmissä enkä kanna enää häpeää menneisyydestäni.

Jumalan avulla kykenin jatkamaan opiskeluni loppuun ja valmistumaan kieltenopettajaksi. Hän on myös pitänyt huolen lapsistani, ja he ovat iloisia ja reippaita alakoululaisia. Perheeseemme kuuluu nykyään myös aviomies sekä yhteinen tyttäremme. Vaikka luulin menettäneeni elämässäni kaiken, sainkin tilalle jotain vielä parempaa: uskon ja luottamuksen Jeesukseen, elämän Isän täydellisen rakkauden ympäröimänä.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai
Ota yhteyttä ja tilaa kirja