”Autoni pyörähti ohitustilanteessa hurjaa vauhtia ympäri niin, että nokka osoitti rekan kuljettajaa kohti. Näin mentiin eteenpäin pitkältä tuntuvan ajan naamat vastakkain, minä vain perä edellä. Luisuun lähdettäessä ehdin huudahtaa: Jeesus auta ja pelasta lapseni!”

Kokemusta parinkymmenen vuoden takaa tavallisella työmatkalla ei voi unohtaa. Lähdin ohittamaan rekka-autoa Kouvola–Lappeenranta-moottoriliikennetiellä. Keli oli kamala. Lähes peilijää talvikelillä ja vettä tien päällä liukasteena. Koska olin ammatissani joutunut ajamaan satoja tuhansia kilometrejä, olin varma ajotaidostani näinkin huonoissa keliolosuhteissa. Tosin ymmärsin olla tarkkana, koska vauhtini oli 80–100 kilometrin luokkaa tunnissa.

Ohjattavuus oli sen verran huteraa, että olin mahdollisimman valppaana luottaen kokemukseeni auton ratissa. Olin päättänyt, etten vastaa autopuhelimeeni tässä kelissä. Se päätökseni ei kestänyt pitkään.¨Aivan suoralla jäisellä tiellä ajaessani puhelin pärähti. Jostain ihmeen syystä vastasin siihen yhdellä kädellä. Toisella ohjasin. Jatkoin puhumista ja lähdin ohittamaan edellä ajanutta rekkaa. Pian ymmärsin ratkaisuni tosi tyhmäksi. Auto pyörähti ympäri ja huomasin ajavani väärinpäin menosuuntaa kohti, perä edellä. Autojemme nokat olivat siis vastakkain ja jatkoimme matkaa vauhdilla samaan kulkusuuntaan.

Takaperin ajettaessa mieleeni tulvahti neuvoja kuin taivaasta: ”Pidä pyörät suorassa tai rekkaa jyrää sinut heti!”

Seuraavaksi ohjeeksi sain yrittää kääntää vauhdissa auton nokka menosuuntaan kuin elokuvissa. Tämäkin yritys epäonnistui ja taas pyörittiin ympäri, rekka huohottaen niskaani. Tämän pyörähdyksen jälkeen löysin kuitenkin itseni pian tien oikeasta sivusta kuin ruutuun parkkeerattuna. Aivan kuin auto olisi lopussa nostettu tien sivuun ja rekka porhalsi vierestäni ohitse. Siinä istuin ratin takana ihmettelemässä vahingoittumattomana, ja autonikin oli ihan entisensä. Tiesin heti tien sivussa, kuka minua oli auttanut ja varjellut.

Jatkoin matkaani kohti Lappeenrantaa kiitollisena Pelastajalleni. Muistan auttaneeni samalla matkalla myös muita liukkaan kelin autoilijoita tien sivusta pois. En vielä tuolloin ollut ottanut Jeesusta sydämeeni, vaikka tiesin, kuka minut oli pelastanut varmalta kuolemalta. Jumala kuitenkin veti minua puoleensa armollisesti.

Olin kasvanut perusluterilaisessa yrittäjäperheessä. Lapsuuden rukous ja toive pelastusvarmuudesta tulivat todeksi vasta myöhemmällä iällä. Rippikoulun aikoihin tunsin Jumalan puhuttelun, mutta maallinen elämä kiinnosti enemmän. Muistan rukoilleeni, että voisin vielä tulla uskoon vanhempana, ehkä 40-vuotiaana. Elämäni tärkein asia, uskoontulo, tapahtuikin ollessani 42-vuotias kahden lapsen isä.

Jumala on johdattanut elämääni ja perhettäni monissa eri vaiheissa. Olemme saaneet konkreettisia rukousvastauksia perheen ja avioliiton eheytymisessä, työ- ja kouluasioissa, taloudellisissa asioissa sekä yrittäjän haasteissa arjessa. Uskossa eläminen on paljon tavallisempaa ja kokonaisvaltaisempaa elämää kuin luulin aikaisemmin. Suurimpana erona entiseen elämääni on se, että minulla on sisäinen rauha ja voin luottaa Jumalan hyvään huolenpitoon. Haluan rohkaista muitakin tutustumaan Jumalan Sanaan ja hänen upeisiin lupauksiinsa arjesta ja iankaikkisesta elämästä.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai