Kun kohtasin erään ystävän, ja näin hänen kasvoiltaan välittyvän rauhan ja ilon, halusin itselleni samaa.

Armon kokeminen omassa elämässäni on tärkein asia, joka saa liikuntaneuvoksenkin liikuttumaan. Kun on vaikeita asioita mietittävinä, lähden usein kävelemään läheiselle hautausmaalle. Portin kolahtaessa perässä kiinni tajuan, että kaikki taakse jääneet asiat ovat niitä vähemmän tärkeitä. Ilman armoa – pelastusta ilman omaa ansiota – ei oikeastaan ole mitään, sillä sen vastaanottaneella on jo kaikki. Elämä ei pääty hautausmaalle, vaan edessä on paljon parempaa: ikuinen elämä.

Olen sota-ajan lapsia. Synnyin Miehikkälässä ja evakkoon lähdimme kaksi kertaa. Talvisodassa sijoituspaikkana oli Tarvasjoki. Jatkosodassa rauha tuli matkalla evakkoon, joten pääsimme sillä kertaa palaamaan takaisin. Olin kolmipäisen sisarusparven vanhin. Lapsena tehtäväni oli lähteä joka sunnuntai mamman kanssa kuuden kilometrin päähän kirkkoon. Pyhätön rappusilla sain syödä eväitä ja juoda pullosta maitoa.

Tekemisen vimma opittiin jo lapsena, sillä kodin työt olivat siihen maailmanaikaan raskaita.Osallistuin tyttökerhoon. Rippikoulua meille piti Uolevi Muroma. Tunnetun julistajan opetus oli niin kohti käyvää, että oppitunnin yhteydessä tulin toisen oppilaan kanssa uskoon. Konfirmaatiossa saimme seurakunnan edessä tunnustaa uskomme kohteen.

Itselleni Isä meidän -rukous ja uskontunnustus ovat muodostuneet läpi elämän tärkeiksi tavoiksi jäsentää omaa uskoa ja sen sisältöä. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.

Leipätyöni tein Anjalankosken kaupunginkansliassa, mutta suurin osa muusta ajasta kului ihmisten aktivoimiseksi liikunnan pariin. Suomen Ladun varapuheenjohtajana palvelin parikymmentä vuotta ja paikallisen latuyhdistyksen tehtävät juoksuttavat edelleen päivittäin.

Olen ollut jo vuosia Myllykosken kirkkoväärti – eli jumalanpalvelusten avustava vapaaehtoinen – mutta oma mukaantulo seurakuntaan tapahtui pienin askelin. Tiedän itsestäni, miten kirkon rappuset voivat tuntua kivisiltä ja korkeilta. Kesti jonkin aikaa, että tohdin itse lähteä ehtoollispöytään. Koin, etten ole siihen riittävän kelvollinen tai arvollinen.

Itselleni hengellisen kasvun paikkoja ovat olleet Alfa-ryhmät ja raamattupiirit. Sain myös erään kampanjan yhteydessä olla jakamassa koteihin Jeesus-elokuvia. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.

Minua puhutteli suuresti eräs kohtaamani henkilö, jonka olemuksesta ja kasvoilta välittyi jotain uskon tuomaa iloa ja vapautta. Halusin itselleni sitä samaa.
Minua on kutsuttu usein ylisuorittajaksi, mutta vuosien aikana itselleni on kirkastunut, että suorittajakin tarvitsee Jeesusta ja hänen hankkimaansa pelastusta.
Aktiivinen toiminta sekä liikunta-asioissa että seurakunnassa on paikkakunnalla tullut hyvin julki, sillä olemme saaneet järjestää Hevosmäen ulkoilumajan yhteydessä metsäkirkkoja. Myös Ladun kirkkopyhästä on tullut seurakunnassa perinne.

Itse koen luonnon ja tunturivaellusten keskellä Jumalan suuruutta ja pyhyyttä. Joskus liikkujien keskuudessa ihmetellään, miten järkevä ihminen voi tuolla tavalla uskoa. Itse kuitenkin tiedän, että vaikka meidät kaikki on luotu liikkumaan ja hoitamaan kehoamme Pyhän Hengen temppelinä, se ei pelkästään riitä. Tarvitsemme elämässämme Jeesusta, jonka hankkima pelastus vasta avaa meille pääsyn kuoleman jälkeiseen todellisuuteen.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai