Elämässäni tuli vastaan aika, jolloin pystyin auttamaan muita, mutta en itseäni. Muiden ihmisten mielestä olin ehkä aivan tavallinen nuori aikuinen, mutta itse koin olevani aivan eksyksissä ja epäonnistunut. Olin lähtenyt lapsuudenkodistani ja onnistunut parissa vuodessa sotkemaan asiani täydellisesti. En pystynyt täyttämään niitä toiveita ja odotuksia, jotka olin itse elämälleni asettanut ja joita minulle oli ehkä asetettu läheisten ja Jumalan taholta.

Minulla on ollut onni syntyä sukuun, jonka jäseniä on kuulunut neljässä polvessa järjestöön, jonka toiminta keskittyy ihmisten sielun ja ruumiin ongelmien ratkaisemiseen. Lapsuuteni ja nuoruuteni soljui kaikin tavoin terveen elämän hengessä. Järjestön nuorten tapaamiset, kansainväliset leirit, musiikki ja kirjeenvaihto, nivoivat yhteen samanhenkisiä nuoria. Lauloin ja soitin kitaraa erilaisissa nuorten ja aikuisten tapahtumissa, kokoussaleissa ja kahviloissa. Koulussa pidin aamunavauksia, harrastin kirjoittamista, musiikkia ja maalaamista. Muistin 10 käskyä, tottelin vanhempiani sekä Jumalaa parhaani mukaan ja ajattelin siten olevani kiltti ja hyvä tyttö.

Tunsin kuitenkin merkillistä kaipuuta, kuin jotain oleellista puuttuisi elämästäni. Eräänä päivänä sanoin Jumalalle jotakin hyvin kummallista. Pyysin häntä näyttämään minulle mitä synti on, että minulla olisi anteeksipyydettävää. Sitten unohdin rukoukseni vuosikymmeniksi.

Tuosta kummallisesta rukouksesta ei mennyt kauaa, kun lähdin ulkomaille kesätöihin. Tuolloin aloin hiljalleen etääntyä lapsuudenkodista, -ystävistäni ja seurakunnastani. Niiden tilalle tulivat uudet ystävät ja uusi elämä. Uskostani en kuitenkaan luopunut missään vaiheessa, vaikka tiedostin kyllä etääntyväni Jumalan yhteydestä ja kulkevani omia teitäni. Avioiduin melko nuorena, rauhoituin ja nautin suuresti omasta kodista ja perhe-elämästä. Muistan selvästi, kuinka Jumala kutsui minua takaisin yhteyteensä, mutta pidin silloisesta seesteisestä elämästäni enkä vastannut kutsuun, koska en ollut valmis muuttamaan elämästäni mitään.

Kerran erään joulun alla äitini tuli auttamaan minua, opiskelun ja lastenhoidon väsyttämää nuorta äitiä, joulusiivouksessa. Siinä siivoamisen lomassa keskustelimme kaikenlaista syvällistäkin ja kerroin äidille mieltäni vuosikausia paineista asioista. Rukoilimme yhdessä ja sain jättää menneet taakse, kaiken sen, miten koin rikkoneeni Jumalaa, läheisiäni ja itseäni vastaan. Loppujen lopuksi kotini lisäksi puhdistui myös omatuntoni ja sain kokea vapauttavan syntien anteeksisaamisen riemun.
Olin jo täysin unohtanut nuorena tyttönä lausumani kummallisen rukouksen, se tuli mieleeni vasta äskettäin, kymmeniä vuosia myöhemmin. Vaikka nuorena tyttönä en tiennyt pahasta maailmasta mitään ja olin oman äitinikin mielestä kuin pussissa kasvanut, olin kuitenkin tottunut seurakunnassani näkemään ihmisten tulevan Jumalan eteen synnintunnossa itkien ja lähtevän onnellisina ja vapautuneina. Ehkä olin kaivannut itsekin jonkinlaista voimakkaampaa kokemusta ja tietoisuutta siitä, että olen tosiaan Jumalan lapsi.

Nykyään ymmärrän, ettei minun hyväkään elämäni olisi riittänyt Jumalalle. Onneksi hän antoi minun nähdä, mitä tarkoittaa eläminen hänen tahtonsa ulkopuolella, mutta hän oli valmistanut minulle myös pääsyn takaisin. Ei minusta synnitöntä tule tässä maailmassa, mutta on aivan mahtavaa ja vapauttavaa elää armahdettuna syntisenä ja pyytää päivittäin: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.”

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai