En ollut puhunut veljelleni 28 vuoteen. Eräänä aamuna ennen pääsiäistä v. 2006 istuin tietokoneeni ääressä, kun pehmeäääni kuiskasi sisälläni: ”Anna veljellesi anteeksi.” Huoneessa ei ollut muita, mutta kuulin nuo sanat hyvin selvästi. En tiedä miten muut välttävät epämiellyttäviä tehtäviä. Minä siivoan. Koko päivän imuroin, pyyhin ja pesin sekä järjestelin tietokoneen tiedostoja ja keksin muita tekosyitä. Minulla ei ollut veljen osoitetta, ei puhelinnumeroa enkä voinut saada hänen yhteystietojaan keneltäkään.

Illalla otin paperikorin sisällön esiin, järjestelin sen ja sijoitin jokaisen lapun lokeroonsa. Kapea paperipala jäi kiinni roskiksen läppään, joten vedin sen ulos. Ennen kuin tuhosin sen, vilkaisin käsinkirjoitettua tekstiriviä. Se oli veljeni sähköpostiosoite. Minulla oli aina ollut vain hänen työosoitteensa. Miten nyt saatoin lukea hänen kotiosoitettaan? Olin vastustanut Herran tahtoa kuin kapinoiva lapsi. Hienovaraisesti Jeesus pyyhki pois estelyni. Nyt saatoin joko kääntää selkäni hänen tahdolleen tai ruveta kirjoittamaan.

”Rakas veli”, kirjoitin. ”Haluan sinun tietävän, että ainut syy, miksi kirjoitan tämän kirjeen, on se, että Pyhä Henki sanoo minulle, että minun täytyy antaa sinulle anteeksi. Mutta ennen kuin teen sen, aion kertoa sinulle kaiken pahan, minkä olet minulle tehnyt.” Kirjoitin listan, joka yksilöi jokaisen julmuuden ja loukkauksen, jokaisen vaurion, jonka olin tallentanut sydämeeni. Ne purkautuivat tietokoneen näytölle kuin happo, joka vuotaa auton akusta. Odottamani helpotuksen sijaan tunsin tuomitsevani. Intuitiivisesti tiesin, että Jumala odotti minun ottavan seuraavan askeleen. ”… ja minun pitää pyytää sinua antamaan myös minulle anteeksi”, kirjoitin vastahakoisesti. ”28 vuotta olen kironnut nimesi ja tuominnut sinut. Voitko antaa minulle anteeksi?” Kun kirjoitin nuo sanat, tuomitsemisen tunne hälveni. Painoin ”lähetä” ja jäin odottamaan.

Veljeni vastaus saapui seuraavana aamuna. Se alkoi: ”Missä olet ollut? Olemme rukoilleet puoles­tasi yksitoista vuotta. Myös minä olen nyt uskovainen. Vien evankeliumia moottoripyöräjengien jäsenille. Olen vankilapappi.”

Tämä ei voinut olla se väkivaltainen veli, joka nuoruudessamme oli mäiskinyt minua seiniä vasten ja kironnut minua Raamatun lukemisen tähden. ”Pyydän anteeksi, etten vastannut heti. Viestisi oli niin järkyttävä, että en rehellisesti sanoen kyennyt käsittelemään sitä. Jumala armossaan on estänyt monet muistot noilta ajoilta. Joitakin asioita en muista, toisia en olisi voinut tehdä ja jotkut muistan, mutta en samalla tavalla kuin sinä muistat ne.” Hän vastasi harkiten jokaiseen syytökseen. Lukiessani jokainen katkera ja kieroutunut muisto selvisi.

Loppuun hän lisäsi: ”Monta kertaa otin selkäsaunan puolestasi. Eräänä iltana, kun äiti yritti tulla huoneeseesi lyömään sinua, estin häntä ja otin selkäsaunan puolestasi.” Tuokiokuvia tuosta illasta palautui mieleeni. Piileskelin ja kuulin ottelun ääniä oveni ulkopuolelta. Silloin en tiennyt, kumpaa vastaan meistä hyökättiin. Nyt tiesin. Lukiessani aloin nähdä veljeni toisenlaisessa valossa. Hän oli, niin kuin minäkin, taistellut selvitäkseen.

Perheen sisällä syntyneet vauriot haavoittavat syvimmin ja kestävät pisimpään, mutta anteeksianto voi parantaa ne iäksi. Tuona päivänä annoimme toisillemme anteeksi. Meidän kauttamme Jumala aloitti anteeksiannon ketjun. Muutamassa viikossa me kaksi yhdistyimme muiden veljien, siskon ja serkkujemme kanssa. Lämpimät keskustelut ovat nyt korvanneet vuosikymmenten kylmän hiljaisuuden. Vain Jeesus voi käynnistää tällaisen ketjureaktion.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai