Seisoin Neurologian poliklinikan aulassa ja odotin hissiä. Itkin vuolaasti ja mietin, että painan nappia, menen seitsemänteen kerrokseen ja hyppään katolta. Tiesin, että sen jälkeen kukaan ei voisi pelastaa. Juuri tuolloin ystäväni soitti: “Missä olet, olen jo tulossa…”. Kerroin uhmakkaasti, että menen ja toteutan suunnitelmani. “Nyt et tee mitään sellaista. Menet alas ja läheiseen pikaruokapaikkaan, istut pöytään ja odotat minua! Kuuntele nyt, onko selvä!”.

Olin aivan sekaisin, mutta hädän keskeltä tunsin siinä hetkessä Jumalan puuttuneen elämäni kulkuun. Juuri oikealla hetkellä hän tarttui elämäni rippeisiin ja nosti valoon.

Sairastaminen oli varjostanut elämääni lapsesta saakka. Epämääräiset, vaihtelevat kivut ja puutumiset, lihaskrampit ja päänsäryt olivat vaivanneet vuorotellen. Olin kulkenut lukemattomien lääkärien, fysioterapeuttien ja kiropraktikoiden luona hakemassa apua tai lievitystä tuskiin. Olin käynyt läpi lukuisia leikkauksia ja syönyt kaikki tarjotut lääkkeet mutta en ollut saanut todellista apua.

Lopulta olin niin ahtaalla, ettei kukaan voinut auttaa. Tunsin, kuinka koko maailma hylkäsi minut. Kukaan ei voinut ymmärtää minua eikä oikeasti välittänyt minusta. Todellisuudessa en nähnyt enkä arvostanut muiden yrityksiä auttaa. Olin niin täynnä vihaa ja katkeruutta maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan, etten kyennyt kohtaamaan todellisuutta ja omia puutteitani.

Koulukiusaamisen nostama uhma oli kasvanut vuosien mittaan oman vahvuuden ylikorostamiseksi. Arvostin itseäni ja muita vain osaamisen ja yrittämisen perusteella. Ei saanut olla heikko ja kykenemätön. Voimani tunnossa rakensin jalustan itsekkyydestä ja rakkaudettomuudesta, enkä kyennyt aidosti rakastamaan ketään. Selitin sitä lapsuudessa tapahtuneilla asioilla, vikahan ei ollut minussa. Vaikka ulkokuoreni oli räiskyvä ja menestyvä, sisältä olin rikki ja pelokas. Minusta oli tullut sieni, joka imee kaiken voiman ympäriltään.

Jumala halusi siinä hissin luona näyttää minulle, että hän on elämän ja kuoleman Herra. Tiesin, että ainoa vaihtoehtoni oli seurata häntä. Tässä kaikessa minua kantoivat myös läheisten rukoukset.

Jumala alkoi eheyttää minua. Erityisesti hengellinen musiikki tuntui hoitavalta. Se sai minut murtumaan ja tuntui puhuttelevan juuri minua. Vähitellen ymmärsin, että Hän rakasti minua juuri sairaana ja heikkona, ei suoriutujana ja selviytyjänä. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani tärkeä ja rakastettu, sairaanakin.

Annoin elämäni pala palalta Kristukselle. Opin rukoilemaan: “Herra, tee minut ehjäksi”. Sain varmuuden, että Hän haluaa minun pääsevän vihan ja katkeruuden kahleista anteeksiantamuksen kautta. Kävin läpi kaikki katkeruuden juuret, myös omat, kirvelevät epäonnistumiseni. Kristus antoi anteeksi, kun ymmärsin pyytää. Sitä mukaa, kun vapauduin vihasta, Hän alkoi parantaa minua myös fyysisesti. Nyt loputtomilta tuntuneet kivut ovat helpottaneet ja sydämeni on täyttänyt rauha.

Lue ja katso lisää stooreja

Soita 0800 135 135 tai